Nettikirjasto l Sosialistiliitto l Murros
Antikapitalistinen liike ja sota
SAM ASHMAN
Ennen 11. syykuuta Pohjois-Amerikka Eurooppa Maailman sosiaalifoorumi Lopuksi Viitteet
Irakin-sodan vastainen liike on jo saanut historiassa ennennäkemättömät mitat. Tämä artikkeli kirjoitettiin ennen sodan alkamista ja ennen poikkeukselliseksi arvailtua maailmanlaajuista mielenosoituspäivää 15. helmikuuta. Silti USA:ssa järjestetyt mielenosoitukset ohittavat jo määrältään Vietnamin ensimmäisten todellisten sotavuosien aikana pidetyt, ja Britanniassa ja Italiassa on nähty suurimmat sodanvastaiset mielenosoitukset koskaan. Euroopan hallitusten välillä on syvä jako Bushia tukeviin ja niihin, jotka eivät häntä tue, ja kaikki Euroopan valtiot tietävät, että kriisi voimistuu sodan alettua. Kaiken lisäksi ne, jotka ennustivat, että pyrkimys sotaan tekisi lopun kansainvälisestä antikapitalistisesta liikkeestä, osoittautuvat olevan väärässä.
Financial Times julisti pian 11. syyskuuta jälkeen, että "yksi vähemmän huomiota saaneista seurauksista USA:n terroristi-iskuille on ollut globalisaationvastaisen joukkoliikkeen pysähtyminen paikalleen"1. George Monbiot saattoi kuitenkin aivan perustellusti kirjoittaa vuoden 2003 alussa, että "liikkeemme ei suinkaan ole kuihtunut, vaan kasvanut suuremmaksi kuin kukaan meistä olisi voinut arvata."2 Liikkeellä on Pohjois-Amerikassa ollut erityisiä vaikeuksia. Mutta useissa maissa imperialisminvastaisuus on syventänyt ja laajentanut antikapitalistista liikettä ja sen tuottanutta yleistä radikalisoitumista.
Yksi antikapitalistisen liikkeen määräävistä piirteistä on sen monimuotoisuus. Laaja kirjo aatteita, järjestöjä, taktiikoita, strategioita, tekijöitä, ratkaisuja ja suoranaisia sekaannuksia oli mukana jo sen syntymässä.3 Tämän etuna oli voimakkaan ja luovan liittouman synnyttäminen, kuten voitiin todeta Seattlen kaduilla 1999, mutta se merkitsi myös liikkeen sisäisiä jännitteitä ja ristiriitoja. Jos oli yksi asia, josta liikkeessä oltiin samaa mieltä, se oli yhteinen kritiikki, joka kohdistui 80- ja 90-luvulla hallitusten ajattelua vallitsemaan alkaneen taloudellisen liberalismin oppiin. Uusliberalismi yhdistetään tavallisesti uskoon, ettei valtiolla tule olla osuutta taloudessa. Todellisuudessa uusliberalismi hakee pääomalle "vapautta" valtion "sekaantumisesta ". Tämän takia uusliberalismi korostaa yhtiöverotuksen alentamista, suurituloisten veroalennuksia, valtion yritystoiminnan (ei työläisten) ja ympäristön säännöstelyn purkamista, valtionyritysten yksityistämistä uusien näkymien avaamiseksi yksityiselle voitontavoittelulle, rahoitusvirtojen valvonnan lopettamista ja tariffeilla ja kiintiöillä harjoitetun tuontikontrollin lakkauttamista.4 Tuon linjan yhdistetyn vaikutuksen pitäisi olla kasvu ja kehitys, koska kilpailevampi ympäristö parantaa tuotantoa ja vapaa kauppa johtaa alueiden erikoistumiseen siihen, mitä ne tehokkaimmin tuottavat.
Uusliberalismin arvostelijat yhdistyivät paljastaakseen voimalla puutteet monissa noista väitteistä. Arvostelussa oli kuitenkin tulkinnanvaraisuutta. Joillekin termin uusliberalismi ja globalisaatio olivat lyhenne tai koodisanoja laajemmasta kapitalistisen tuotannon järjestelmästä ja siten uusliberalismin arvostelu avasi tilaa laajemmille hyökkäyksille kapitalismia vastaan järjestelmänä.5 Toisille uusliberalismi ja globalisaatio edustivat erillisiä voimia, joissa ruumiillistuivat 20 vuoden aatteelliset, taloudelliset ja institutionaaliset muutokset. Vastineena näille muutoksille oli niitä, joiden mielestä liikkeen tulisi pyrkiä voimistamaan olemassa olevaa valtiota _ palaamaan 60-luvun keynesiläisiin tai kehitysmalleihin. Tämän ilmaisivat selkeästi uraa aukonut velkaliikkeen kirjailija ja kampanjoija Susan George ja kuukausilehti Le Monde Diplomatiquen Bernard Cassen, sekä ATTAC:in että Maailman sosiaalifoorumin perustajia. Sekä George että Cassen hakivat valtiolle voimakkaampaa roolia, jotta se mm. ottaisi käyttöön rahoituskeinotteluun Tobinin veron.
Oli myös niitä, joiden mielestä kapitalismi oli siirtynyt radikaalisti uuteen, globalisoituneeseen, painottomaan talouteen, tavalla, joka oli hyvin samanlainen vallitseville ajatuksille globalisaatiosta. Uusi globalisaation aika merkitsi, että valtio oli nyt voimaton jättimäisten monikansallisten yhtiöiden edessä. Niinpä Naomi Klein kirjoitti No Logossa, kuinka brändit olivat erkautuneet tuotteesta ja "markkinointiosastot, joiden tehtävänä oli huolehtia brändin identiteetistä, olivat alkaneet nähdä työnsä jonakin, joka ei ole yhteydessä tehdastuotantoon, vaan suorassa kilpailussa sen kanssa."6 Ja Hardtin ja Negrin Empire väitti, että monikansalliset nyt "suoraan jäsentävät ja artikuloivat alueita ja väestöjä. Ne tapaavat tehdä kansallisvaltioista pelkkiä välineitä kirjaamaan heidän liikkeelle panemiensa hyödykkeiden, rahan ja väestön virtoja".7
Tendenssi nähdä valtiot yhtiöiden taloudellisen globalisaation seurauksena tarpeettomina merkitsi, etteivät valtio ja imperialismi integroituneet heidän analyyseihinsä. Huomion keskipiste olivat kampanjat monikansallisia yhtiöitä ja IMF:n ja Maailmanpankin kaltaisten kansainvälisten rahoituslaitosten tuhoisaa vaikutusta vastaan. Ja tuon kampanjoinnin kuluessa monet näkevät liikkeen hajanaisen luonteen olevan etu sen hyvin keskittyneitä vastustajia vastaan. Klein esimerkiksi kirjoitti, kuinka parven lailla järjestäytyvän liikkeen voima on siinä, että sitä on vaikea kontrolloida: "Se vastaa yhtiöiden keskittymiseen hajaantumisen sokkelolla, globalisaatioon omanlaisella lokalisaatiollaan, vallan lujittumiseen radikaalilla vallan hajottamisella".8 Ja Council of the Canadiansin Maude Barlow sanoi: "Me olemme kivilohkaretta vastassa. Me emme voi siirtää sitä, joten yritämme mennä sen alitse, ohitse tai ylitse."9 Molemmat lähestymistavat _ sekä valtion vahvistaminen että siitä piittaamattomuus _ vähättelivät sodan, imperialismin ja valtioiden välisen geopoliittisen kilpailun kysymystä ja heikensivät liikkeen kykyä reagoida 11. syyskuuta jälkeen.
On toinenkin kysymys, josta on ollut laajaa epäselvyyttä ei vain antikapitalistisessa liikkeessä, vaan myös vasemmistossa kansainvälisesti _ islam. Monet eivät ole tienneet, kuinka reagoida islamististen liikkeiden nousuun Lähi-idässä, Keski-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa Iranin vallankumouksen 1978-79 jälkeen. Yksi reaktio on ollut nähdä islamistiset liikkeet edistyksellisinä ja imperialisminvastaisina, kuten suurin osa Iranin vasemmistosta teki vallankumouksen alussa. Mutta tavallisempi reaktio on ollut pitää islamismia ääritaantumuksellisena, jos ei fasistisena, monoliittina. Islamismin luokkapohja on samankaltainen kuin klassisella fasismilla ja Intian hinduoikeistolla, ja tämä yhdistyneenä islamin vihamielisyyteen naisten oikeuksia, maallistumista, kansallisia vähemmistöjä ja vasemmistoa kohtaan on aiheuttanut helpon rinnastamisen äärioikeistoon.10
Islamistiset liikkeet eivät kuitenkaan suuntaudu etupäässä työläisjärjestöjä vastaan; ne eivät tarjoudu pääomalle keinoksi ratkaista sen ongelmia; ne osallistuvat usein suoraan, aseelliseen yhteenottoon valtiota vastaan ja ovat usein käyttäneet imperialisminvastaisia tunnuksia ja menetelmiä. Näkemys islamisteista taantumuksellisena blokkina estää ymmärtämästä, kuinka islamistiset liikkeet ilmaisevat maailman laajojen alueiden köyhien katkeruutta ja turhautumista, ja se voi tarkoittaa, että vasemmisto voi päätyä luisumaan näiden liikkeiden valtiollisen tukahduttamisen puolelle _ kuten Algerian valtion käydessä sotaa islamistista FIS:iä vastaan suurimman osan 90-lukua.
Tällainen lähestymistapa on tuhoisa vasemmistolle Lähi-idän maissa, mutta se on vaarallinen vasemmistolle muuallakin. Se estää ymmärtämästä, kuinka lännen muslimit saattavat kääntyä uskontonsa puoleen, ja esimerkiksi huivin käyttöä osin seurauksena rasismin kokemisesta. Abstrakti uskonnottomuuden puolustaminen voi johtaa vasemmiston puolustamaan valtiota _ kuten kävi laajoille osille Ranskan vasemmistoa, kun muslimityttöjä kiellettiin käyttämästä huiveja kouluissa 90-luvun alussa. Antikapitalistisen liikkeen aktivisteille, joiden pääkohteena on yhtiövalta ja sitä toteuttavat instituutiot, islam ei ollut sellainen kysymys, jonka kanssa he olisivat välttämättä joutuneet vastakkain. Kaksi epätietoisuuden aihetta 11. syyskuuta jälkeen, valtio ja islam, menivät päällekkäin ja joissain maissa ne estivät sodanvastaisen liikkeellelähdön.
Pohjois-Amerikka: asiat kääntyvät toisinpäin?
Ei ole yllättävää, että 11. syyskuuta vaikutus tuntui jyrkimmin liikkeessä Pohjois-Amerikassa. New Yorkin aktivistit järjestivät välittömästi tuhannen ihmisen vartion Ground Zeron luo vastustamaan iskuihin vastaamista sodalla. New Yorkissa järjestettiin runsaasti kokouksia, illasta toiseen, lukuisista aiheista, jotka liittyivät 11. syyskuuta seuranneeseen kriisiin. Mutta oli myös epäjärjestystä. Suurimmat liittoumat vetäytyivät mielenosoituksista, jotka piti pitää Maailmanpankkia ja IMF:ää vastaan Washington DC:ssä 28.-30. syyskuuta ja mielenosoitukset peruutettiin jo ennen kuin tapaaminen oli peruutettu. Seuranneet mielenosoitukset sekä Afganistanin sotaa että WTO:n Dohan huippukokousta vastaan olivat pieniä. Näkyvät hahmot, kuten Noam Chomsky, Howard Zinn, Ralph Nader, Starhawk, Michael Moore ja Michael Albert olivat vankasti sotaa vastaan, ja vastustivat hyökkäyksiä kansalaisvapauksia vastaan. Samoin oli monien aktivistien suhteen. Mutta monet eivät tienneet, mitä tehdä.
Ensiksikin oli yksinkertaisesti isänmaallinen vastapaine. Seattlessa selkeänä näkynyt ammattiliittojen ja ympäristöväen "teamster-turtle" -liitto oli jo ollut paineessa ja oli nyt vaarassa murtua kokonaan, kun koneenrakentajien liitto vaati "kostoa, ei oikeutta" ja keskusammattiliitto AFL/CIO:n John Sweeney sanoi ammattiliittojen seisovan rinta rinnan George Bushin kanssa. Buzz Hargrove, joka johtaa Kanadan autotyöläisten liittoa _ vasemmistolaista liittoa, joka on voimakkaasti osallistunut liikkeeseen _ vetäytyi mielenosoituksesta. Vapaakauppasopimuksia vastaan oli suunniteltu syyskuuksi toimintapäivää ja Hargrove julkaisi lausuman, joka vaati Kanadan keskusammattiliittoa (Canadian Labor Council) "lykkäämään tätä protestipäivää symbolisena tekona merkiksi liikkeemme vihasta ja siitä, että tuomitsemme terroriteot", ja että "mikään ei koskaan oikeuta väkivaltaa eikä kiveäkään saa jättää kääntämättä kaikissa yrityksissämme saada tekijät oikeuden eteen." CLC ei peruuttanut mielenosoituksia. Se vain lakkasi rakentamasta niitä ja varmisti, että liittojen osallistuminen oli vähäistä. Aktivistit tunsivat menettäneensä rohkeutta ja olivat hämillään. Council of Canadians, jonka johtohahmo, Maude Barlow, oli esittänyt hyvin merkittävää roolia Quebecin mielenosoitusten järjestämisessä vain viisi kuukautta aiemmin, etääntyi samoin joukkomielenosoituksista.
Toiseksi, monet aktivistit kohtasivat sodan ensimmäistä kertaa liikkeen lyhyen historian aikana. He eivät voineet käyttää avukseen argumentteja vuoden 1991 Persianlahden sodasta tai Kosovosta käsitelläkseen kysymystä Afganistanin hallituksesta tai miksi USA:n kostopommitusten suoranainen vastustaminen ei ollut sama asia kuin Talibanin tukeminen. Ja kolmanneksi, yllämainittu keskittyminen yhtiöglobalisoitumiseen haittasi liikkeen kykyä reagoida kapitalismin sotilaalliseen puoleen. Ne jotka olivat imperialismin vastustajia tai pelkästään rauhan kannattajia, tunsivat itsensä eristyneiksi maanlaajuisesta keskustelusta ja työväenluokan yhteisöistä.11
Maailman talousfoorumi siirtyi Davosista New Yorkiin alkuvuodesta 2002 välttääkseen mielenosoittajia. Se kokoontui keskellä Argentiinan kriisiä ja Enronin romahdusta. New Yorkin lehdistö lietsoi kasaan noitavainot niitä vastaan, jotka kehtasivat marssia "sodan vaurioittamassa kaupungissa", mutta 20 000 — 25 000 teki niin siitä huolimatta. Marssi oli nuori, vihainen ja sodanvastainen _ ja myös erittäin helpottunut päästyään takaisin kadulle. Samaan aikaan noin 60000—80000 oli saapunut toiseen Maailman sosiaalifoorumiin Porto Alegressa ja jopa Financial Times päätteli, että "suuri osallistujamäärä osoitti, että liike oli saanut takaisin osan voimasta, jonka se oli menettänyt viime syyskuun USA:n terrori-iskujen jälkeen."12
Palestiinan kysymyksen kohdalla monet aktivistit alkoivat saada kuitenkin takaisin itseluottamustaan ja saada jonkinlaista otetta Lähi-idän politiikkaan. Keväällä 2002 aktivistivaltuuskunnat vierailivat Palestiinassa, suurimmat kapitalisminvastaisten aktivistien tapaamiset sitten 11. syyskuuta järjestettiin ja liike amerikkalaisavun pysäyttämiseksi Israelille (Stop US Aid to Israel) alkoi kasvaa. Noin 10 000 marssi New Yorkissa solidaarisuutta Palestiinalle, marssi oli organisoitu lähinnä moskeijoiden kautta, ja 2000 liikkeen aktivistia liittyi toiseen Palestiina-marssiin. 20. huhtikuuta 2002 Washington DC:ssä pidetty marssi, joka oli kutsuttu Irakin sotaa vastaan, muuttui käytännössä mielenosoitukseksi Palestiinan puolesta. Ja kun Irakin kriisi alkoi kasvaa, 11. syyskuuta vaikutus alkoi hälvetä. Aktivistit tunsivat Irak-kysymyksessä luottavansa enemmän itseensä, kun mielipidetiedustelut osoittivat, että noin 60 % vastusti USA:n yksipuolista sotaa ja 40 % vastusti YK:n tai muun tuella käytävää sotaa. Euroopan mielenosoituksilla oli niilläkin myönteinen vaikutus tähän toipumisprosessiin. Vanhemmat aktivistit alkoivat saada itseluottamustaan takaisin laajojen uusien kerrosten politisoituessa 11. syyskuuta, Palestiinan ja Irakin yhteisvaikutuksesta. Suuret kapitalisminvastaiset liittoumat eivät auttaneet tätä prosessia, poikkeuksena Global Exchange. Esimerkiksi liittouma Mobilisation for Global Justice, johon kuuluu sellaisia järjestöjä, kuin Fifty Years is Enough!, sanoi, ettei se ottaisi kantaa sotaan. Niin tekemällä se ei voinut osallistua aktivistien uusiin huoliin tai nouseviin uusiin kerroksiin. Vain 5000 liittyi IMF:n ja Maailmanpankin vastaisiin mielenosoituksiin Washington DC:ssä syyskuussa 2002 _ juuri kun sodanvastainen liike oli todella räjähtämässä.
Suurten kapitalisminvastaisten liittoumien epäonnistuminen johtaa sodanvastaista liikettä antoi tilaa muiden järjestöjen kukoistaa. Kansainvälinen ANSWER (Act Now to Stop War and Racism) perustettiin kolme päivää 11. syyskuuta jälkeen Workers' World Partyn _ Pohjois-Korea -mielisen pikkuruisen stalinistipuolueen _ toimesta. Toinen järjestö, Not in Our Name, koottiin maaliskuussa 2002 ja se keräsi "vastarintavakuutuksia" sotaa vastaan tuhansilta taiteilijoilta ja aktivisteilta. Se järjesti kokoontumisia ja mielenosoituksia 7. lokakuuta 2002 ja tuhannet osallistuivat, mukaan lukien 20 000 New Yorkissa. ANSWER kutsui sitten koolle mielenosoituksia 26. lokakuuta 2002 Washingtonissa ja San Franciscossa ja ne olivat valtavia; samoin olivat 18. tammikuuta 2003 mielenosoitukset, joihin kuului 250 000 ihmisen marssi Washington DC:ssä. Näiden mielenosoitusten jälkeen New York Times otsikoi pääkirjoituksensa "Kansakunta liikkeessä" ja kirjoitti: "Bush ja hänen sotahallituksensa olisivat viisaita, jos näkisivät mielenosoittajat merkkinä siitä, että merkittävä osa amerikkalaisista ei enää tunne velvollisuutta 11. syyskuuta koetun iskun takia hurrata hallituksen suunnitelmille ".13
Kolmaskin sodanvastainen elin on ilmestynyt. United for Peace and Justice muodostettiin koordinoimaan Irakin-sodan vastaista toimintaa lokakuussa 2002 noin 70 järjestön toimesta, joihin kuuluvat Global Exchange, Vihreä puolue, Greenpeace, New York City Labor Against the War, Ruckus Society, Anti-Capitalist Convergence, September 11 Families for Peaceful Tomorrows, Z Magazine ja Znet, United Students Against Sweatshops, Left Turn ja International Socialist Organisation.
Sodanvastaista toimintaa on nyt kaikkialla USA:ssa. Kirkon ryhmät, veteraanit, sotilaiden perheet, arabit ja mustat ovat kaikki mukana mielenosoituksissa. Muslimeja osallistuu vähemmän, pitkälti 11. syyskuuta jälkeen aloitetun kiihkeän rasistisen kampanjan pelossa, jonka seurauksena tuhansia maahanmuuttajia pidätettiin, heiltä otettiin sormenjäljet ja/tai karkotettiin. Mielenosoitusuutiset kertovat kaikki omatekoisista plakaateista, joissa sanotaan "Tarkastakaa Bush" ja "Hallituksen vaihto alkaa kotoa". San Diegossa, joka on maan militarisoiduin kaupunki, on ollut säännöllisiä sodanvastaisia kokoontumisia, joihin on osallistunut yli 2000 ihmistä, ja useimmat niistä ovat olleet yhtä suuria kuin suurimmat Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset. Asuinalueilla ja kampuksilla on viikoittaisia mielenosoituksia, vartioita ja kokoontumisia. 5000 ihmisen sodanvastaista marssia Pittsburghissa kuvasi Pittsburgh Post-Gazette "suurimmaksi rauhankokoukseksi Pittsburghissa sitten Vietnamin sodan ajan… Erilaisia ryhmiä _ lapsia, teinejä, eläkeläisiä, pitkän linjan vasemmistolaisia, uusia tulokkaita, anarkisteja, nunnia ja veteraaneja _ osallistui tapahtumaan." Aktivistien keskuudessa on tunne, että he voivat nyt ryhtyä hyökkäykseen, että heidän tekemisellään on todella vaikutusta. Tämän liikkeen yhteinen käsitys on "ei sotaa öljystä", mutta vasemmiston yleinen heikkous siinä merkitsee, että laajempi imperialismin analyysi ei ole liikkeen ytimessä.
Liike on silti aivan toisessa sarjassa kuin mikään sodanvastainen liike ennen sitä. Yksi ryhmä, joka ilmestyi Demokraattisen puolueen alemmilta tasoilta puolustamaan Clintonia syytteeseen asettamiselta, on kerännyt satoja tuhansia dollareita sodanvastaisiin lehti-ilmoituksiin ja, mikä yllättävää, televisiomainoksiin. Yli 50 kaupunginvaltuustoa on äänestänyt vastustavansa sotaa, suurimpana Chicago, ja Oaklandin ja San Franciscon opettajat järjestivät teach-in -päivän lukioissa 15. tammikuuta, Martin Luther Kingin syntymäpäivänä.
Työväenliikkeen opposition muodostuminen sodalle on myös erittäin merkittävää. AFL/CIO kannattaa edelleen sotaa, vaikka onkin jakautuneempi kuin aiemmin, kuten useimmat valtakunnalliset liitot. Vain yksi, AFSCME (julkisen sektorin ammattiliitto) on hyväksynyt sodanvastaisen julkilausuman. Mutta kuten Michael Eisenscher (Bay Area Labor Committee for Peace and Justice) sanoo: "verrattuna kaikkien muiden sotien vastustukseen viime 50 vuoden aikana ammattiliittovastustus on noussut nopeammin, selvemmin ja vaikutusvaltaisemmin kuin muiden sotien yhteydessä".14 Sata ay-aktivistia 76 paikallisesta, alueellisesta ja valtakunnallisesta ay-järjestöstä perusti sodanvastaisen US Labor Against the War (USLAW) -järjestön Chicagossa tammikuussa 2003.15 Mukana oleviin liittoihin kuuluvat AFSCME, AFT (opettajaliitto), ILWU (ahtaajien ja varastotyöntekijöiden liitto), SEIU (palvelualan liitto), Teamsters, HERE (hotelli- ja ravintolatyöntekijöiden liitto) ja UAW (autotyöläisten liitto)16. Läsnä olleet tiesivät 42 paikallis-, 14 piiri- tai alue-, 13 keskus-, viiden osavaltio-, neljän valtakunnallisen ammattijärjestön sekä 22 paikalliskomitean hyväksyneen sodanvastaisen päätöslauselman _ vaikka arvio lieneekin alakanttiin. Eräs kokousraportti sanoi: "Osallistujat kertoivat yhä uudelleen, kuinka työläiset olivat hämmästyttäneet heitä: kuinka he äänestivät yksimielisesti sotaa vastaan, kuinka keskustelu oli sydämellistä ja oudon yksipuolista".17
Kokous pidettiin Teamsters-liiton paikallisosasto 705:n, maan toiseksi suurimman Teamster-osaston, tiloissa, jonka taloudenhoitaja on pitkäaikainen edistyksellinen. Hän oli odottanut erimielisyyksiä, kun sodanvastainen julkilausuma esiteltiin heidän yleiskokoukselleen viime lokakuussa. Se totesi: "Me arvostamme poikiemme ja tyttäriemme, veljiemme ja sisariemme elämää enemmän kuin Bushin valtaa Lähi-idän öljyvoittoihin," ja "meillä ei ole riitaa Irakin tavallisten työväenluokan miesten, naisten ja lasten kanssa, jotka kärsisivät eniten sodassa." Se hyväksyttiin äänin 402—1. USLAW:n kokouksessa oli kuitenkin kiivas väittely YK:sta. Jotkut halusivat järjestön ottavan YK-myönteisen kannan, ja toiset halusivat hyökätä YK:ta vastaan. Lopuksi päätettiin olla ottamatta kumpaakaan kantaa ja julkaista yleinen lausuma öljysotaa vastaan Teamsters 705:n tapaan.
Samanlainen siirtymä kohti joukkomittaista sodanvastaista toimintaa ja tietty toipuminen liikkeessä on nähtävissä nyt myös Kanadassa. Buzz Hargroven lausuntojen autettua heikentämään liikettä syntyi vakava kaksinapaistuminen niihin, jotka kannattivat joukkomielenosoitusten jatkamista ja niiden yhdistämistä sodanvastaiseen työhön, ja niihin, jotka korostivat "pysytään paikallisina" -aloitteita ja jotka kieltäytyivät jopa mobilisoimasta G8-kokoukseen Albertaan kesällä 2002. Tuo mobilisointi oli kuitenkin erittäin tärkeätä sodanvastaisen verkoston luomiselle, joka tuotti yhteisen toimintapäivän marraskuussa 2002, jolloin 3000 osoitti mieltään Torontossa ja noin 35 000 eri puolilla maata useiden eri verkostojen osallistuessa. Toinen yhteinen mielenosoituspäivä 18. tammikuuta 2003 sai 15000 osoittamaan mieltään Torontossa ja 300 000 eri puolilla maata. Council of Canadians tuki mielenosoituksia, samoin kuin keskusammattiliitto Canadian Labor Council, joka julkaisi lausuman, jossa todettiin: "Työtätekevät perheet eivät halua lähteä Irakin-sotaan vain antaakseen George W. Bushille ja Dick Cheneylle ja heidän yhtiökavereilleen vielä lisää valtaa maailman öljyvaroihin!" Kasvava käsitys on, että jos sota alkaa, siitä tulee valtava kriisi Kanadan hallitukselle. Yksi liikkeen Toronton-aktivisteista, Corvin Russell, kirjoitti seuraavan tammikuun toimintapäivästä, mikä tiivistää, kuinka monet aktivistit ovat tulossa jälleen mukaan:
Muutamina viime kuukausina ihmisten saaminen ulos on ollut vaikeata. 11. syyskuuta 2001 jälkeen globalisaation vastainen liike Euroopassa on liittynyt saumattomasti yhteen sodanvastaiseksi liikkeeksi ja valtavat mielenosoitukset Euroopan pääkaupungeissa vetävät jokainen satoja tuhansia ihmisiä. Mutta täällä Pohjois-Amerikassa globaalin oikeudenmukaisuuden protestit hajaantuivat eivätkä pystyneet ratkaisemaan sisäisiä jännitteitään, eivät pystyneet selkeyttämään politiikkaansa ja olivat liian heikkoja haastaakseen Bushin hallinnon alastoman opportunismin hyökkäysten jälkeen. Bushin hallinnon verenhimoinen päähänpinttymä sodasta Irakia vastaan on muuttanut tuon… Lauantaina me todistimme kahden liikkeen jälleensyntymistä: rauhanliikkeen, joka on ollut niin kauan lepotilassa, ja Pohjois-Amerikan globalisaationvastaisen liikkeen. Vietnamin sodan vastaisten mielenosoittajien kokemuksella, nuoren globaalin oikeudenmukaisuuden liikkeen tarmolla ja innolla, järjestäytyneen uskonnon uskottavuudella ja moraalisella voimalla ja järjestäytyneen työväen voimavaroilla me saatamme pystyä pysäyttämään tämän sodan. On jälleen mahdollista tuntea Seattlen huimaava optimismi. Se tuntuu sarastukselta pitkän, kylmän talviyön jälkeen.18
Euroopassa liikkeellä oli vähemmän vaikeuksia "sulautua" välittömästi sodanvastaiseksi liikkeeksi, muttei kaikkialla. Kaksi kysymystä, valtio ja islam, olivat jarruina tärkeissä osissa manner-Eurooppaa. Tämä ei johtunut siitä, että järjestöt ottivat aktiivisesti sodanvastaisia linjauksia. Sen sijaan epämääräisyys islam-kysymyksessä merkitsi, että osat liikettä ja vasemmistoa esittivät, että pitäisi panna yhtä paljon painoa Bushin ja Talibanin tai terrorismin vastustamiseen. "Ei terrorismille/ei sodalle" -kanta sai näyttämään, että Taliban tai bin Laden olivat yhtä suuri ongelma kuin USA:n imperialismi ja tuottivat käytännössä passiivisen tai puolustavan lähestymistavan. Se myös kavensi liikettä esittämällä sen ikään kuin sotaa vastustavat olisivat radikaalia islamismia vastaan ja käytännössä se merkitsi, että aktivistit eivät pyrkineet saamaan mukaan sen enempää yksittäisiä muslimeja kuin muslimijärjestöjäkään laajaan yhteisrintamaan. Tuo kiista tuntui useissa maissa Euroopassa ja Euroopan ulkopuolella. Se missä määrin nämä epäselvyydet onnistuivat estämään mobilisointia vaihtelivat riippuen voimatasapainosta eri paikoissa. Ja missä tämä käsitys vallitsi, vasemmisto ei antanut johtoa niille aktivisteille, jotka halusivat toimia sotaa vastaan, ja aliarvioivat suuresti mahdollisuutta rakentaa joukkoliikettä.
Espanjassa ensimmäiset pienet mielenosoitukset Afganistanin sotaa vastaan järjestettiin tunnuksin "Alas Bush, alas Taliban" ja monet vasemmistossa olivat pessimistisiä suuremman mobilisaation mahdollisuuksien suhteen. Vain muutama viikko ennen EU:n huippukokousta Barcelonassa maaliskuussa 2002 monet uskoivat, että mielenosoituksista tulisi pieniä. Mutta mielenosoituksia organisoinut koalitio valitsi pääteemaksi sodan ja 16. maaliskuuta 2002 jopa 500 000 liittyi marssiin "pääoman ja sodan Eurooppaa vastaan". Barcelonan mielenosoitusten jälkeen kaupungissa tehty mielipidetiedustelu osoitti 57 % väestöstä kannattavan "globalisaation vastaisen liikkeen tavoitteita". 20. kesäkuuta 10 miljoonaa työläistä liittyi yleislakkoon lisäten yleistä radikalisoitumisen tunnetta.
Samoin Kreikassa vasemmistoreformistinen koalitio Synaspismos kieltäytyi osallistumasta 10 000 ihmisen mielenosoitukseen Ateenassa pian 11. syyskuuta jälkeen, kutsuen sitä "vastuuttomaksi", koska se ei tuominnut terrorismia. Mutta Synaspismos oli pitkälti eristetty. Mielenosoituksen järjestivät edelleen voimakas Kreikan kommunistinen puolue ja Genova 2001 -liike, joka muodostettiin, kuten nimestä voi päätellä, mobilisoimaan G8-mielenosoituksia Genovassa. Se piti lokakuussa 2001 kapitalisminvastaisen festivaalin, johon ilmoittautui 1000 ihmistä, ja jossa liike päätti sekä jatkaa että tehdä sodanvastaisen kampanjan rakentamisen päätavoitteekseen. Liike tuotti sitten julkilausuman, joka yhdisti sodanvastaiset ja kapitalisminvastaiset liikkeet ja sen allekirjoittivat monet johtavat aktivistit. Vallankumouksellinen vasemmisto esitti merkittävää osaa tässä ja Pysäyttäkää sota -koalition muodostamisessa, jossa se, ettei liikettä pitäisi rajoittaa terrorismin- tai radikaali-islamismin vastaisuudella, sai hyvin laajan tuen. Kasvavat sodanvastaiset mielenosoitukset kattavat nyt Kreikan voimakkaat keskusammattiliitot ja rauhanliikkeen.
Ranskassa liike oli ollut edellä monia muita Euroopan maita tuloksena reaktiosta uusliberalismia vastaan 90-luvun puolivälissä, mihin liittyivät suuret lakot 1995 lopulla ja ATTAC:in perustaminen ja nopea kasvu. Mutta valtion ja islamin kaksoiskysymys yhdessä vaikutti paljon kielteisemmin. Ensinnäkin monet vasemmistossa olivat kiinni vasemmistohallituksessa. Sinänsä kommunistinen puolue ja vihreät olivat hyvin haluttomia mobilisoimaan sotaa vastaan. Ranskan ATTAC vastusti Afganistanin sotaa, mutta teki käytännössä hyvin vähän mobilisoidakseen sitä vastaan, vaikka sillä oli noin 30 000 jäsentä. Tämä johtui osin siitä, että se halusi säilyttää yhteytensä vasemmistohallitukseen, Tobinin veron toteuttajaan, osin islam-kysymyksestä, ja osin abstraktista väitteestä, että vain taistelu markkinoita vastaan tuo ratkaisun sotaan ja terrorismiin.
Susan George ilmaisi epäselkeyden islam-kysymyksessä, kun hän sanoi, ettei hän ollut varma, oliko hän ollut oikeassa vastustaessaan Afganistanin pommituksia.19 Hän kirjoitti Ranskan ATTAC:in uutiskirjeessä 11. syyskuuta jälkeen, että liikkeellä oli nyt "fanaattinen, valtionjälkeinen vihollinen":
Hämärä, julistamaton, alueeton vihollinen, joka ei taistele perinteisten tavoitteiden puolesta, joka ei kunnioita mitään viime vuosisatoina syntyneistä "sodan säännöistä" ja joka saa aikaan täyttä ennustamattomuuden kauhua varakkaiden, demokraattisten ja lainkuuliaisten kodeissa ja työpaikoilla. Meidän on kaikin keinoin vältettävä "sivilisaatioiden yhteenotto" à la Samuel Huntington. Se on skenaario, jota bin Laden ja hänen fasistiset fundamentalistikumppaninsa eniten halajavat, uskoen että valikoimaton amerikkalaisten toiminta radikalisoi miljoonat muslimit ja johtaa täysimittaiseen pyhään sotaan vihattua länttä kohtaan. Egyptin presidentti Hosni Mubarak on kuvannut bin Ladenia "suuruudenhulluksi, joka haluaa maailmanvallan". Me emme saa antaa hänelle mitään mahdollisuuksia.20
Ja hän jatkoi: "Terrorismi on aiheuttanut samanlaisen tilanteen _ vaikkakin vähemmän toiveikkaan _ kuin 40-luku, kun Bretton Woodsin instituutiot ja Marshall-suunnitelma pantiin alulle. Nyt tarvitaan uutta, päivitettyä ja globalisoitua keynesiläistä strategiaa… Arabi- ja/tai muslimimaat, jotka haluavat liittyä planeetan sopimukseen, saavat osoittaa hyvää tahtoa kitkemällä omat vaaralliset fundamentalistiset aineksensa".21
Bernard Cassen, Ranskan ATTAC:in puheenjohtaja ja yksi sen perustajista sekä Maailman sosiaalifoorumin aloitteentekijöistä, esitti New Left Reviewn haastattelussa tammikuussa 2003 selkeästi, että sota ei ollut hänelle järjestyksessä tärkein.22 Puhuessaan siitä, mitä vaikutusta 11. syyskuuta ja terrorisminvastaisella sodalla olisi Maailman sosiaalifoorumiin, Cassen sanoi:
Kysymys sodasta on hyvin tärkeä, mutta se ei ole yhtä hallitseva kuin Italiassa, Euroopan sosiaalifoorumissa, jossa se peitti kaiken muun varjoonsa… Kun tiedettiin, että foorumin järjestetään Italiassa ja että Rifondazione1 mobilisoisi kysymyksen ympärillä, myönnyimme kaikki siihen, että sota olisi Firenzessä johtava teema alkuperäisen tunnuksensa, "Me tarvitsemme toisenlaisen Euroopan", rinnalla. Mutta sitten havaitsimme, että kaikki marssin julisteet puhuivat vain sodasta, mainitsematta Eurooppaa. En voi sanoa olleeni täysin yllättynyt. Mutta jos foorumi olisi järjestetty Ranskassa, tätä ei olisi tapahtunut. Sota olisi ollut asialistalla, mutta ei mieleenpinttymänä. Sillä puhkesi sota tai ei, B-52:t ja erikoisjoukot eivät muuta Brasilian köyhyyttä tai Argentiinan nälkää.23
Tässä ei onnistuta näkemään sen kummemmin sitä yhteyttä, mikä USA:n sotilaallisen imperialismin ja USA:n kyvyn välillä pakottaa Brasiliassa ja Argentiinassa läpi IMF:n ja Maailmanpankin ohjelmat, ja sitä kuinka juuri sodan kysymys tällä hetkellä radikalisoi miljoonia ja antaa liikkeelle vauhtia.
LCR2, joka on Ranskan tärkein vallankumouksellinen vasemmistojärjestö, ei pystynyt vastaamaan tähän, koska sekin teki virheen asettaessaan Talibanin ja USA:n imperialismin vastustamisen samalle tasolle. Tämä vain voimisti sekaannusta islamin suhteen ja sen sijaan, että se olisi antanut johtoa muille aktivisteilla, se edisti passiivisuutta. Eräs ranskalainen rasisminvastustaja sanoi: "Me olemme nyt kaikki aika häpeissämme siitä, ettei Ranskassa ole sodanvastaista liikettä. Mutta 11. syyskuuta jälkeen me tarvitsimme aikaa selvittääksemme, mikä kantamme sellaisiin asioihin kuin taliban ja Lähi-idän diktatuurit oli. Meidän piti keskustella näistä kysymyksistä ja käydä ne läpi".24 Sinänsä sodanvastaisen liikkeen mittakaava ei heijasta Ranskan poliittista konsensusta. Kukaan johtava poliitikko ei tue sotaa, eivät myöskään suurimmat sanomalehdet. Silti kaksi sodanvastaista mielenosoitusta Pariisissa joulukuussa 2002 - mikä itsessään oli merkki toiminnan koordinoinnin puutteesta - kokosi 6000 ja 4000 mielenosoittajaa.
Tarina on aika toisenlainen niissä Euroopan osissa, jossa liike on noussut hyvin nopeasti liikkeellepanevaksi voimaksi sotaa vastaan. Italiassa Genovan valtavat mielenosoitukset G8:aa vastaan heinäkuussa 2001 olivat heijastaneet ja syventäneet kasvavaa radikalisoitumista, mikä edesauttoi Genovan sosiaalifoorumin mukaan mallitettuja sosiaalifoorumeita. Tämä radikalisoituminen sisälsi osia virallisesta työväenliikkeestä, mukaan lukien Rifondazione Comunistan ja metallityöläisten liiton, FIOM:in. Tämä liike siirtyi sitten miltei saumatta vastustamaan sotaa sosiaalifoorumien ottaessa selkeät sodanvastaiset kannat. Afganistanin pommitusten alkamispäivänä useimmissa Italian kaupungeissa oli tuhansien ihmisten mielenosoituksia. Noin 300 000 ihmistä liittyi vuosittaiseen rauhanmarssiin Assisista Perugiaan lokakuussa 2001 _ rauhanaktivisteja, uskonnollisia järjestöjä, partiolaisia, sosiaalifoorumeja ja Rifondazione _ ja 140 000 osoitti mieltään sotaa vastaan Roomassa marraskuussa 2001. Seuraavana vuonna joukkoradikalisoituminen jatkui kolmen miljoonan osoittaessa Roomassa mieltään Berlusconia vastaan, maassa järjestettiin kaksi yleislakkoa ja Euroopan sosiaalifoorumi päättyi miljoonan ihmisen sodanvastaiseen mielenosoitukseen. Kaikki argumentit siitä, että terrorismi pitäisi tuomita yhtä lailla, hukkuivat Berlusconin vastaisten mielenosoitusten ja yleisen radikalisoitumisen nousuveteen.
Britanniassa tilanne oli erilainen. Genovaan oli mobilisoitu voimakkaasti, mutta todellista liikettä, kuten Italiassa tai Ranskan ATTAC:issa ei ollut. Sota muutti kapitalisminvastaisen ilmapiirin liikkeeksi. Stop the War -liittouma, joka muodostettiin 11. syyskuuta jälkeen, sai liikkeelle 50 000 Lontoossa CND3:n kanssa lokakuussa 2001 ja 100 000 marraskuussa 2001. George Monbiot kuvasi Guardianissa erästä joukkokokousta Trafalgarin aukiolla ja kuinka "saaden myrskyisiä suosionhuutoja, puhuja toisensa jälkeen yhdisti sodan muihin keinoihin, joilla rikas maailma pakotti köyhät tekemään niin kuin se halusi: nimittäin valtaelimillään, kuten WTO:lla".25 Toinen Guardianin toimittaja kirjoitti, kuinka "odotettua paljon useammat ihmiset olivat valmiita vastustamaan sotaa, joka hallituksen ja tavallisimman viisauden mukaan oli niin moraalisesti selkeä, ettei se tarvinnut paljon keskustelua. Ja tuo sodanvastainen liittouma näytti merkittävässä määrin siltä liittoumalta, joka oli vastustanut globalisaatiota ennen 11. syyskuuta".26
Mobilisointi Afganistanin-sotaa vastaan antoi Stop the War -liittoumalle joukkoytimen, pohjan, jolta liike on kasvanut ennaltanäkemättömällä tavalla 18 kuukaudessa, ja liittouma on saanut laajaa tukea ja yhdistänyt sodanvastustajat yhden kattojärjestön alle kautta Englannin ja Walesin. Today Programme radion 4-kanavalla on kuvannut liikettä "voimakkaaksi" ja Timesissa sanottiin jopa, että "uusi mielenosoittajien sukupolvi, joka on vierotettu globalisaatiopolitiikalla, on muuttanut analyysin".27 Keskusammattiliiton kokoukseen mennessä syyskuussa 2002 vasemmistolaiset ay-johtajat puhuivat imperialistisen sodan vastustamisesta. 400 000 ihmisen mielenosoitus syyskuussa 2002 saattoi yhteen kapitalisminvastustajat, muslimit, ay-väen ja monet muut ja sitä seurasi tammikuussa järjestäytymiskokous, johon osallistui 800 edustajaa, ja iltapäivälehti Daily Mirrorin asiallinen tuki liittoumalle.
Voimakkaan vasemmiston läsnäolo tässä yhteisrintamassa on merkinnyt, että imperialisminvastaiset argumentit ovat liikkeessä keskeisiä. Nämä argumentit menevät pitemmälle, kuin vain puhumiseen öljysodasta, ne laajentavat sen kysymykseen USA:n hegemoniasta kautta maailman yhdistyneenä amerikkalaisyritysten valtaan. Jopa Italiassa, missä liike on selvästi laaja ja voimakas ja tiukasti sotaa vastaan _ tuki YK sitä tai ei _ tuo teoreettinen kehys pitkälti puuttuu.
Menestys ei merkitse, ettei Britanniassa olisi ollut samanlaisia väittelyitä kuin liikkeessä muualla. Jotkut ovat vaatineet, että liittouma tekee imperialisminvastaisuudesta keskeisen tunnuksen _ toiset ovat vaatineet sitä hyökkäämään Osama bin Ladenia ja George Bushia vastaan samalla painolla. Tuoreemmat väittelyt ovat koskeneet joukkomielenosoitusten suhteellista tehoa verrattuna suoran toiminnan elitistisempiin muotoihin. Jälleen vallankumouksellisen vasemmiston, ja etenkin SWP:n, vaikutus on ollut hyvin tärkeä. 80- ja 90-luvun väittelyt olivat tuoneet selkeyttä islamin luonteesta ja siitä kuinka siihen suhtautua, ja kokemus 1991 Persianlahden sodan vastaisesta liikkeestä auttoi väittelyssä diktatuurihallituksista, joita USA ensin oli tukenut ja jotka sitten olivat joutuneet sen epäsuosioon. Liikkeessä oleva vasemmisto on koonnut myös tukea palestiinalaisille. Vallankumouksellinen vasemmisto on pystynyt esittämään tärkeätä osaa korostamalla tarvetta sekä pyrkiä suurimpaan ja laajimpaan mahdolliseen yhteisrintamaan että nostaa sen sisällä imperialisminvastaista sosialistista linjaa.
Se miten imperialisminvastainen politiikka on auttanut rakentamaan liikettä, tuli selvästi esille syyskuussa Euroopan sosiaalifoorumissa Firenzessä. Sen kolme teemaa olivat uusliberalismin, rasismin ja sodan vastustaminen. Tuohon prosessiin liittyi kuitenkin väittelyitä useissa foorumin suunnittelukokouksissa vuonna 2002, kun brittiläiset, italialaiset ja kreikkalaiset korostivat sodan tärkeyttä muiden, etenkin ranskalaisten, vähätellessä sitä. Sillä, että niin Italiassa kuin Britanniassakin oli jo ollut joukkomielenosoituksia, oli tärkeä merkitys ilmapiirin muuttamisessa suunnittelukokousten osanottajien keskuudessa. Näille väittelyillä liikkeen sisällä on ollut jotakin vaikutusta _ vaikkei selvästikään Casseniin. Susan George on sanonut, että hän katuu nyt joitakin aiemmista islam-lausunnoistaan.28 Euroopan sosiaalifoorumissa Firenzessä hän puhui USA:n imperialismista ja imperiumista, ja hän on allekirjoittanut Kairon julistuksen. "Koordinaatio" on nyt muodostettu Ranskassa, se on puolueiden, ammattiliittojen ja ei-uskonnollisten rauhanyhdistysten koalitio, johon kuuluvat Ranskan ATTAC, kommunistinen puolue, ammattiliitot CGT, Sud ja opettajaliitto, LCR ja rauhan ja vihreiden ryhmien. Tammikuussa arviolta 200 000 liittyi koko Ranskan kattaneeseen toimintapäivään ja 15 000 — 20 000 marssi Pariisissa. Kaksi äärivasemmiston ryhmää _ Lutte Ouvrière ja lambertistit (Parti des Travailleurs) on kuitenkin kieltäytynyt liittymään Koordinaatioon, koska se ei ole riittävän imperialisminvastainen. Eikä Koordinaatioon kuuluu mitään maahanmuuttaja-, muslimi- tai uskonnollisia järjestöjä. Lisäksi sillä ei ole mallia miten rakentaa joukkomittainen yhteisrintama, laajentaa liikettä niihin tuhansiin, jotka vastustavat sotaa, mutta jotka eivät vielä ole aktivisteja _ olivat he uskonnottomia tai uskonnollisia.
Myös Saksan ATTAC on reagoinut riveistään tulevaan paineeseen asettamalla sodan etusijalle. Tuo paine tuli vanhemmilta, rauhanliikkeistä tulleilta jäseniltä, nuorilta aktivisteilta ja vallankumoukselliselta vasemmistolta. Yksi sen seurauksia oli tammikuussa 2003 ATTAC:in menestyksekäs rauhankiertue 16:ssa Saksan suuressa kaupungissa. Monet ovat oikeutetusti kiukkuisia vihreille siitä, että nämä tukivat Kosovon sotaa, ja ovat olleet usein lahkolaisia suhteessa vihreiden antamaan tukeen mielenosoitukselle 15. helmikuuta. Israel-Palestiina -kysymyksessä ja siinä, onko sionisminvastaisuus yhtä kuin antisemitismi, on myös laajaa hämmennystä. Kasvava mobilisointi 15. helmikuuta suhteen on silti kattanut ATTAC:in, kansalaisjärjestöjä, osia PDS:stä, paikallisia rauhanryhmiä ja yhä enemmän saksalaisia ammattiliittoja.
Maailman sosiaalifoorumin Porto Alegressa 2002 olisi pitänyt murskata kaikki väitteet siitä, että liike on kadonnut. Se oli kaksi kertaa suurempi kuin edellisenä vuonna: siihen osallistui 100 000 ihmistä, 20763 edustajaa tuli 717 järjestöstä 156 maasta. Tapahtuman yhteydessä järjestettiin 1286 työpajaa. Aktivistien enemmistö oli epäilemättä sotaa vastaan, mutta heitä askarruttivat kysymykset Chavezista Venezuelassa ja Amerikan vapaakauppasopimuksesta. Cassen näytti saaneen tahtonsa läpi, koska ilmeisesti Ranskan valtuuskunta oli estänyt Maailman sosiaalifoorumia antamasta selkeää kehotusta toiminnasta 15. helmikuuta.
Enemmistö läsnä olleista brasilialaisista oli kuitenkin hyvin avointa sodanvastaisille argumenteille, mikä osoitti joukkomittaisen sodanvastaisen liikkeen mahdollisuuksia. 15 000 nuorta latinalaisamerikkalaista osoitti Noam Chomskylle ja Arundhati Roylle raikuvaa suosiota näiden puhuessa sotaa vastaan. Roy kehotti liikettä paljastamaan Bushin ja Blairin "pelkurimaisiksi lapsenmurhaajiksi, vedenmyrkyttäjiksi ja raukkamaisiksi kaukopommittajiksi" ja sanoi:
Kun puhumme "imperiumin" vastustamisesta, meidän on selvitettävä, mitä "imperiumi" tarkoittaa. Tarkoittaako se USA:n hallitusta (ja sen eurooppalaisia satelliitteja), Maailmanpankkia, IMF:ää, WTO:ta ja monikansallisia yhtiöitä? Vai onko se jotain enemmän? Monissa maissa imperiumi on versonut sivupäitä, joitakin vaarallisia sivutuotteita _ nationalismia, uskonnollista ahdasmielisyyttä, fasismia ja tietenkin terrorismia. Kaikki ne marssivat käsi kädessä yhtiöglobalisaation projektin kanssa… vai kutsuisimmeko me sitä oikealla nimellään, imperialismi?29
Porto Alegre oli Euroopan sotaa vastustaville aktivisteille askel eteenpäin siinä, että se antoi heille mahdollisuuden tavata aktivisteja muualta maailmasta ja keskustella mahdollisuuksista uusille yhteisesti järjestetyille protesteille. Sen seurauksena maaliskuun sodanvastaisesta koordinaatiokokouksesta tuli kansainvälinen, ei pelkästään eurooppalainen. Aasian sosiaalifoorumi Intiassa, johon ilmoittautui 14 426 ihmistä, keskittyi myös etupäässä paikallisiin kysymyksiin, etenkin Gujaratin muslimivastaisten vainojen jälkeiseen kommunalismiin, mutta valtaosa edustajista puhui sotaa vastaan ja halusi Intian olevan osa kansainvälistä sodanvastaista liikettä.
Lopuksi
Eräs YK:n valtuuskunta kuvasi maaliskuussa 1991 Irakin pommitusta "miltei ilmestyskirjamaiseksi" ja sanoi, että se uhkasi taannuttaa "hyvin kaupungistuneen ja mekanisoidun yhteiskunnan esiteolliseen aikaan".30 Sen jälkeiset pakotteiden ja toistuneiden amerikkalaispommitusten aiheuttamat tappavat seuraukset ovat lisänneet uuden Irakin-sodan vastustusta. Samoin on vaikuttanut tunne siitä, että USA:n voimaa ympäri maailmassa on vastustettava. Britannian ja Italian joukkomielenosoitukset ovat toimineet tärkeinä tiennäyttäjinä kansainvälisen liikkeen kehityksessä, jonka on onnistunut syventää ja laajentaa kapitalisminvastaista liikettä.
Kaikki merkit antavat olettaa, että sillä on mahdollisuudet mennä pidemmälle, mikäli sota alkaa. Mielipidemittaukset helmikuussa 2002 osoittivat, että Saksassa 81 %, Ranskassa 76—80 %, Kreikassa 82 % ja Espanjassa ennätysmäiset 91 %, YK.n tukemana 65 %, vastusti sotaa. Vaikka tärkeät kapitalisminvastaisen liikkeen hahmot Pohjois-Amerikassa ovatkin käytännössä vetäytyneet näyttämöltä, toiset vakiintuneet liikkeen johtajat eivät ymmärrä, kuinka liike kokonaisuutena sekä kasvaa että radikalisoituu. He väittävät edelleen, että radikaalin, militantin kannan ottaminen estää ihmisiä osallistumasta. Koko Genovan, Barcelonan, Firenzen jne. kokemus osoittaa kuitenkin, että liikkeen voima politisoi ja radikalisoi sen osanottajia tavalla, joka menee yli tuon ajatustavan. Filippiiniläinen aktivisti Walden Bello myöntää tämän sanoessaan: "Jollei tähtää myös niihin sotilaallisen ja poliittisen vallan rakenteisiin, jotka ovat vastuussa USA:n herruudesta, ei yhtiövallan vastaisissa taisteluissa päästä pitkälle. Minusta kehitys viime vuoden aikana on ollut hyvin myönteistä: rauhanliikkeen yhdistäminen liikkeeseen yhtiöehtoista globalisaatiota vastaan".31 Vallankumoukselliset sosialistit ovat pystyneet esittämään tärkeätä osaa tässä prosessissa. Aatteellinen selkeys kysymyksissä islamista, Lähi-idästä ja yhteisrintamien luonteesta ja tarpeesta on auttanut huomattavasti sodanvastaisen liikkeen rakentamisessa näin pitkälle. Nämä ovat elintärkeitä poliittisia opetuksia niin liikkeen tulevaisuudelle kuin yritykselle taata, ettei tästä vuosisadasta tule vieläkin verisempää kuin edellisestä.
Kirjoittaja on brittiläisen Socialist worker viikkolehden toimittaja ja SWP:n aktiivi.
1 Financial Times, 6. lokakuuta 2001
2 G. Monbiot, "Stronger Than Ever", The Guardian, 28. tammikuuta 2003
3 Ks. E. Bircham ja J. Charlton (toim.), Anti-Capitalism: A Guide to the Movement (Lontoo, 2001)
4 Ks. R Broad and J Cavanagh, 'The Death of the Washington Consensus?' in W. Bello, N. Bullard and K. Malhotra (toim.), Global Finance: New Thinking on Regulating Speculative Capital Markets (Lontoo, 2000).
5 Ks. C Harman,' Anti-capitalism: Theory and Practice', International Socialism 88 (syksy 2000).
6 N. Klein, No Logo (Lontoo, 2000), s. 75.
7 M. Hardt, A. Negri, Empire (Cambridge Mass, 2000), s. 31.
8 N. Klein, 'The Vision Thing, The Nation. 10. heinäkuuta 2000 (www.thenation.org).
9 lainaus emt.
10 Ks. C. Harman, Radikaali islam (Sosialistiliiton julkaisu, kevät 2003).
11 Ks. A. Callinicos. 'The Anti-Capitalist Movement After Genoa and New York', teoksessa S. Aronowitz and H. Gautney (toim.), Implicating Empire: Globalization and Resistance in the 21st Century World Disorder (New York, 2003).
12 Financial Times, 5 .helmikuuta 2001.
13 The New York Times, 20. tammikuuta 2003.
14 Lainaus artikkelissa J. Wypijewski, 'Workers Against War', Counterpunch, tammikuu 2003 (www.counterpunch.org).
15 emt.
16 Benchich, 'Labor Leaders Launch National Anti-War Effort', Labor Notes, helmikuu 2003 (www.labornotes.org).
17 J. Wypijewski, mt.
18 Russell, 'A Movement is Reborn', Rabble, 20. tammikuuta 2003 (www.rabble.ca).
19 Puheessa 'Globalisation and Resistance' -konferenssissa CUNY Graduale Centerissä, New Yorkissa, marraskuu 2001.
20 S. George, 'Clusters of Crisis and a Planetary Contract', Sand in the Wheels, 21. marraskuuta 2001 (www.attac.org).
21 emt.
22 Cassen, 'On the Attack', New Left Review, tammi-helmikuu 2003.
23 emt. s. 52-53.
24 Keskustelu kirjoittajan kanssa Euroopan sosiaalifoorumin suunnittelukokouksessa Brysselissä, helmikuu 2003.
25 G. Monbiot, 'Tinkering With Poverty', The Guardian, 20. marraskuuta 2001.
26 Beckett, 'Did the Left Lose the War?', The Guardian, 17. tammikuuta 2002.
27 Trenernan, 'Peaceniks: the Unlikely Alliance', The Times. 21. tammikuuta 2003.
28 Nämä huomautukset tehtiin tiedotusvälineille Euroopan sosiaalifoorumissa Firenzessa marraskuussa 2002.
29 Roy, 'Confronting Empire', ZNet, 28. tammikuuta 2003 (www.zmag.org).
30 Lainaus artikkelissa A. Ahmad, 'US Design and Global Complicity', Frontline, 18. tammikuuta 2003 (www.flonnet.com).
31 Keskustelu kirjoittajan kanssa, Lontoo, joulukuu 2002. Takaisin alkuun
Nettikirjasto l Sosialistiliitto l Murros