|
Tässä kirjasessa esitetyn anarkismin kritiikin voi vetää yhteen yhdeksi lauseeksi, "anarkismi ei voi voittaa." Mutta aivan kuten väärät tieteelliset teoriat voidaan romuttaa vain, kun on parempia niiden tilalle, niin tämäkin anarkismin kritiikki on ratkaiseva vain, mikäli on vaihtoehto, joka todella voi voittaa. Tämä vaihtoehto on ensi sijassa työväenluokka. Vakavat vallankumoukselliset eivät ihanteellista tai palvo sankareina työläisiä, eivät yksilöinä eivätkä kollektiivina. He eivät kuvittele, että yksin se, että työskentelee tehtaassa tai toimistossa, jalostaa tai valistaa. Eikä heillä ole stalinistisen maalausten kuvaa työläisistä sinisilmäisinä ja jykeväleukaisina. Apatia, passiivisuus, ahdasmielisyys, harhaan suunnattu viha ja monet muut paheet löytyvät kaikki työväenluokasta kapitalismissa yhtä väistämättä kuin mistä tahansa luokasta, joka kärsii jatkuvasta riistosta, vieraantumisesta ja sorrosta. Ei työväenluokan nykyinen tietoisuudentila, vaan sen objektiivinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema antavat sille ja vain sille potentiaalin tuhota kapitalismi ja luoda uusi yhteiskunta. Työväenluokka on kapitalismin ainutlaatuinen ja erityinen tuote. Kapitalismin kasvaessa ja laajentuessa kasvaa ja laajenee työväenluokkakin. Kun Karl Marx kirjoitti 1848, että yhteiskunta "jakautuu yhä enemmän kahteen suureen vihollisleiriin, kahteen suureen, vastakkaiseen luokkaan: porvaristoon ja proletariaattiin", työväenluokka rajoittui itse asiassa Koillis-Eurooppaan ja vain Britanniassa ja Belgiassa se lähestyi enemmistöä. Tänään työväenluokka on joukkovoima, Sao Paulosta Brasiliassa Souliin Koreassa, Tukholmasta pohjoisessa Sowetoon etelässä. Muodikkaat viittaukset siihen, että työväenluokka on häviämässä, perustuvat kahteen täydelliseen harhaluuloon. Ensimmäinen on ajatella työläisiä vain teollisuustyöläisinä, eikä kaikkina niinä, jotka elävät myymällä työvoimaansa: tässä sotketaan yksi työväenluokan muoto luokkaan kokonaisuutena. Toinen on keskittyä vain Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan ja niin jättää huomiotta valtava teollistumis- ja kaupungistusmiprosessi, joka on ollut tapahtumassa monissa osin Latinalaista Amerikkaa, Lähi-Itää, Etelä-Afrikkaa ja Koillis-Aasiaa. Itse asiassa työväenluokka muodostaa väestön ylivoimaisen enemmistön kaikissa kehittyneissä kapitalistisissa maissa ja ainakin merkittävän vähemmistön, josta on tulossa enemmistö, kaikissa paitsi vähiten kehittyneissä kolmannen maailman maissa. Työväenluokka on riistetty luokka. Kapitalismi on riippuvainen voitoista, joita se imee päivästä toiseen työläisen työstä. Tämä kehittää sovittamattoman eturistiriidan työläisten ja pomojen välillä palkoista, työajoista ja työoloista, joka jatkuu, oli palkka alhainen tai korkea (itse asiassa suhteellisen korkeasti palkatut ammattityöläiset ovat usein riistetyimpiä, koska heidän työstään imetään suurempi lisäarvo) ja se on lähtökohtana luokkataistelulle, joka laajenee joka alueella yhteiskuntaelämää. Kapitalistiluokalla on useita keinoja kohdata tuo taistelu väliaikaisista aina myönnytyksistä silloin kun se pystyy väkivaltaiseen tukahduttamiseen kun se ei pysty, mutta niin kauan kuin kapitalismi on, ei luokkataistelua voida koskaan lopettaa ja työväenluokalta säilyy pysyvä potentiaalin kapinoida. Aina kun tuo kapina tapahtuu, työväenluokka käyttää taloudellista ja poliittista valtaa, joka on suhteeton sen kokoon nähden niin että jopa yhteiskunnissa, jossa työväenluokka on vähemmistö, kuten Venäjällä 1917 tai Intiassa ja Kiinassa tänään, se on silti johtava vallankumouksellinen luokka. Tuo valta tulee siitä seikasta, että koko kapitalistisen tuotannon, jakelun ja yhteyksien prosessi riippuu työläisistä. Ilman työläisten aktiivista yhteistoimintaa eivät lentokoneet lennä eivätkä kuorma-autot aja, öljyä ei pumpata eikä jalosteta, puhelimet eivät toimi eivätkä kirjeet kulje. Lisäksi kapitalistinen tuotanto keskittää työläiset työpaikkoihin, kaupunkeihin ja alueille, jotka muovaavat heistä kätevän voiman ja samalla takovat heidän välisensä lenkit niin kansallisessa kuin kansainvälisessäkin mittakaavassa: miljoonat työläiset työskentelevät nyt monikansallisille yhtiöille, jotka paitsi myyvät maailmanmarkkinoilla, myös valmistavat monissa eri maissa. Lopuksi työväenluokka on kollektivistinen luokka. Voittaakseen pienimmänkin palkankorotuksen tai parannuksen oloissa työläisten on yhdistettävä voimansa ja toimittava yhdessä työantajaa vastaan. Samalla tavalla työväenluokan tuotantovälineiden haltuunotto vaatii kollektiivista toimintaa ja kollektiivista omistusta - nykyaikaista teollisuutta ei voida jakaa ja paketoida miljoonien yksittäisten työläisten kesken. Nuo piirteet, joista kaikki ovat myötäsyntyisiä työväenluokan objektiiviselle asemalle, liittyvät yhteen tehden siitä kapitalismin potentiaalisen haudankaivajan. Työväenluokan taistelun historia tukee tätä. On itsestään selvää, että työväenluokan on vielä täytettävä kokonaan se vallankumouksellinen rooli, jonka marxilaiset sille antavat, mutta se on osoittanut käytännössä kykynsä taistella ja voittaa yhä uudelleen viimeisten sadan viidenkymmenen vuoden aikana. Jos rajoitutaan vain viimeisiin kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, Ranska toukokuussa 1968, Chile 1970-73, Portugal 1974, Iran 1979 ja Puola 1980 ovat kaikki joukkonousun tapauksia, jossa ylivoimaisesti työväenluokkaiset voimat uhmasivat tai kumosivat vallitsevan järjestyksen ja tulivat lähelle vallan ottoa. Kiinalaisten opiskelijoiden ja työläisten suuri hetki, joka kulminoitui Taivaallisen rauhan aukiolla 1989, ja joukkoliikkeet, jotka aiheuttivat Berliinin muurin kaatumisen, stalinismin romahduksen ympäri Itä-Eurooppaa ja Ceausescun väkivaltaisen kaatamisen samana vuonna, osoittivat toistuvasti välähdyksiä samasta potentiaalista. Suuntautuminen työväenluokkaan vallankumouksellisen muutoksen tekijänä johtaa kuitenkin teoriaan ja strategiaan, joka perustuu työväenluokan taistelun kokemukseen ja tarpeisiin, siis marxilaisuuteen. On tietysti totta, että monet yksilöt ja puolueet, jotka väittävät olevansa marxilaisia, ovat pettäneet työväenluokan, mutta tehdäkseen niin niiden on aina täytynyt vääristää tai hylätä marxilaisuuden perusperiaatteet, omaksumalla esimerkiksi stalinistinen teoria sosialismista yhdessä maassa marxilaisen kansainvälisyyden sijaan tai muuttamalla marxilaista valtioteoriaa niin, että siihen sopii parlamentaarinen reformismi. Mutta aina on kuitenkin ollut olemassa aito marxilainen traditio, joka kulkee kautta Marxin, Engelsin, Luxemburgin, Leninin ja Trotskin teosten ja liikkeiden, joita he johtivat, jotka ovat pysyneet uskollisina työväenluokan oman vapautuksen ja kansainvälisen vallankumouksen alkuperäisille tavoitteille samalla uudistaen ja kehittäen marxilaista teoriaa ottamaan huomioon muuttuva maailma. Tuo traditio on hengissä ja taisteleva tänään, niiden sosialistien keskuudessa, jotka tajuavat, ettei stalinismilla ja stalinistisilla hallituksilla ollut mitään tekemistä sosialismin kanssa. Yli kuusikymmentä vuotta stalinismi eristi tuon tradition ja ajoi sen työväenliikkeen marginaaliin; tänään, stalinismin kuoleman jälkeen se on löytämässä uutta tilaa ja uutta yleisöä ajatuksilleen kansainvälisesti. Tarve noille ajatuksille ei ole koskaan ollut suurempi. Maailman kapitalismin kriisi pahenee päivä päivältä. Tätä kirjoitettaessa koetaan kolmannen kansainvälisen taantuman viime 18 vuoden aikana karuja seurauksia. Taantuma, joka jo on hävittänyt Amerikkaa, Britanniaa ja Ranskaa, alkaa nyt iskeä "ihmetalouksiksi" oletettuihin Saksaan ja Japaniin. Laaja työttömyys ja köyhyys ovat nyt yleisiä ja nousussa ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa. Kolmannessa maailmassa on näiden lisäksi joukkomittainen nälänhätä ja kulkutaudit. Maailmanpankin raportti tarkisti vuoden 1985 ennustetta siitä, että vuosisadan loppuun mennessä absoluuttisessa köyhyydessä eläisi 500 miljoonaa ihmistä - uusi ennuste on kauhistuttavat 1,1 miljardia. Hyvin todennäköisesti Maailmanpankki on maltillinen ennusteessaan. Kuilu sen välillä, mitä olisi voitu saavuttaa vuosisadan valtavaa tieteellistä ja teknistä edistystä järkevästi käyttämällä ja sen, mitä on saavutettu kapitalismin järjettömässä järjestelmässä, kasvaa yhä suuremmaksi. Samoin kasvaa kuilu rikkaiden ja köyhien välillä, ei vain maailman mitassa, vaan myös itse kehittyneiden kapitalististen maiden sisällä. Yhdysvallat, maailmankapitalismin sydänmaa, on nähnyt vaurauden mielikuvituksellisen kasautumisen yhteiskunnan huipulla, miljonäärien luvun kasvaessa viime vuosikymmenellä viisinkertaiseksi, kun samaan aikaan köyhyys ja kurjuus pohjalla on räjähtänyt - yli 40 miljoonaa ihmistä elää nyt virallisen köyhyysrajan alla ja monissa kaupunkien slummeissa lapsikuolleisuus ylittää sellaisten kehitysmaiden kuin Kuuban ja Jamaikan tason. Itä-Euroopassa ja Venäjällä stalinistiset diktatuurit ovat romahtaneet kuin korttitalot, koska byrokraattinen valtiokapitalismi oli lopulta taloudellinen epäonnistuminen, joka ei pysynyt Lännen taloudellisen ja sotilaallisen kilpailun tahdissa. Mutta markkinoiden käyttöönotto on vain syventänyt kriisiä. Venäjällä on ruoan tuotanto laskenut yli 20 % ja joukkotyöttömyys on ovella. Länsi toivoi voivansa tasapainottaa tilannetta laajalla apuohjelmalla, mutta silti puuttuvat voimavarat omien ongelmiensa takia. Eikä kapitalismin kriisillä ole vain taloudellisia seurauksia, niin vakavia kuin ne ovatkin: se tuo mukanaan myös kasvavaa jännitystä kansakuntien välille, poliittisen myllerryksen, militarismin, sodan, sorron ja rasismin. Vuonna 1989 George Bush näki tulevaisuudessa rauhan, hyvinvoinnin ja sopusoinnun uuden maailmanjärjestyksen, ja typerät akateemikot ja lehtimiehet alkoivat puhua "historian lopusta". Sen jälkeen siitä on tullut Persianlahden sota, Jugoslavian sisällissota, lukuisia konflikteja entisessä Neuvostoliitossa, yksi suurimmista Los Angelesin historian mellakoista ja fasismin nousu Euroopassa. Viimeinen seikka on erityisen merkittävä. Poliittisella pettymyksellä ja taloudellisella kärsimyksellä kauppaa käyvä fasismi on jälleen kerran ryömimässä esiin viemäreistä saastuttamaan ilmapiiriä Itä-Euroopassa, Itävallassa, Saksassa ja ennen kaikkea Ranskassa. Jos sen antaa kehittyä, se voi saavuttaa vaiheen, jossa se voi tehdä saman kuin 30-luvulla - murskata kaiken työväenluokan ja demokraattisen opposition ja syöstä Euroopan rasismin, sorron ja sodan painajaiseen. Fasismin kasvu on pysäytettävä nyt ja se itsessään on jo tehtävä, joka vaatii paitsi spontaania vastarintaa ja yhteenottoa, niin oleellista kuin se onkin, myös koordinointia, järjestämistä, johtoa ja strategiaa, joka on oppinut menneisyyden läksyt. Viime kädessä fasismi ja sota ovat kuitenkin kriisissä olevan kapitalismin viimeisiä keinoja. Kunnes näitä kauhuja siittävä järjestelmä on kaadettu, me joudumme elämään hakaristin, keskitysleirien ja ydinpommin varjossa. Vain työläisten vallankumous ja työväen valta voivat ratkaista kapitalismin kriisin. Vain marxilainen politiikka voi ohjata työväenluokan kamppailun voittoon, anarkismi ei siihen pysty. Tie eteenpäin on rakentaa marxilaisuudelle perustuvaa sosialistista liikettä.
[Etusivu] [Edellinen kappale] [Seuraava kappale] |