9. Venäjä

Kuten odottaa saattoi laajassa talonpoikaismaassa, anarkistinen traditio edelsi marxilaisuutta Venäjällä, mutta on todella yllättävää, kuinka vähäinen anarkismin rooli oli 1917 vallankumouksessa.

Venäjän vallankumous oli suurin ja syvällisin vallankumous historiassa. Venäjän työläisten ja sotilaiden 1917 saavuttama taistelun ja poliittisen tietoisuuden taso oli korkeampi kuin minkään työväenluokan koskaan, silti anarkismin onnistui hädin tuskin saada jalansijaa tuona merkittävänä hetkenä.

Niinpä Volin, tärkein tuon kauden venäläinen anarkisti-intellektuelli, ei saapuessaan Venäjälle heinäkuussa 1917 löytänyt yhtään ainutta anarkistista sanomalehteä, julistetta tai puhujaa Pietarissa, vallankumouksen pääkaupungissa. Neuvostoissa ei anarkisteilla ollut mitään mainittavaa edustusta ja ruohonjuuritason tehdaskomiteoissakin anarkistien päätöslausumaesitykset hävisivät jatkuvasti bolševikkien esityksille ylivoimaisella enemmistöllä.

Tähän epäonnistumiseen oli kaksi pääsyytä. Ensimmäinen oli bolševikkien esittämä rooli. Yleisesti anarkistinen mieliala kehittyy työväenluokan ryhmissä, kun olemassa oleva johto on petollisimmillaan ja kuvitelmat pettävät, mutta 1917 bolševikit tarjosivat selvän vallankumouksellisen johdon ja saivat siten tuen käytännöllisesti kaikilta työväenluokan aktiiveilta.

Toinen oli, että helmikuusta lokakuuhun 1917 oli kaksoisvallan kautta, siis kausi, jolloin kaksi kilpailevaa valtiota kamppaili keskenään. Toisella puolella olivat vanhan tsaarin valtion jäänteet armeijoineen ja byrokratioineen, jota johti uusi väliaikainen hallitus; toisella puolella olivat työläisten ja sotilaiden itse luomat neuvostot, jotka saavuttivat päivä päivältä voimaa ja arvovaltaa. Ratkaiseva kysymys - lopulta ainoa kysymys - oli mitä luokkaa edustava valtio voisi voittaa. Murskaisiko vanha tsaristinen ja kapitalistinen valtio neuvostot ja työväenluokan, vai murskaisiko työväenluokka vanhan valtion ja siirtäisi kaiken vallan neuvostoille. Kaikki poliittiset voimat, jotka horjuivat tässä kysymyksessä - Kerenskin hallitus, menševikit jne. - vähenivät jatkuvasti kohti kyvyttömyyttä. Suuntaus, kuten anarkismi, joka torjui kaikki valtiot periaatteessa, marginalisoitui väistämättä. Olemassa olevien anarkistien enemmistö joko teki kompromissin ideologiansa kanssa ja tuli neuvostovallan haaleiksi kannattajiksi, tai irtautui anarkismista ja siirtyi bolševikeiksi. Ne jotka eivät näin tehneet, kuten veteraani Kropotkin (joka oli jo menettänyt maineensa tuettuaan Venäjän, Britannian ja Ranskan imperialismia ensimmäisessä maailmansodassa), liitettiin yhä vihatumpaan väliaikaiseen hallitukseen.

Itse asiassa vasta jonkin aikaa lokakuun vallankumouksen jälkeen seuranneessa kansalaissodassa anarkismi saattoi esittää merkityksellistä itsenäistä osaa tapahtumissa. Kansalaissota oli kautta, joka aiheutti huomattavia vaikeuksia vallankumoukselle ja valtavaa kärsimystä Venäjän kansalle. Vallankumous oli piiritettynä. Valkoiset armeijat, joita johtivat taantumuksellisimmat tsaarin kenraalit ja saivat rahaa, aseita ja joukkoja kaikilta kansainvälisen kapitalismin voimilta, tulivat hyvin lähelle Pietarin valtaamista ja alussa olevan työläisvaltion hävittämistä. Maailmansodan tuhojen, vuoden 1917 talouskriisi, itse vallankumouksen aiheuttama väistämätön tuho, ja valtavat menetykset, joita Venäjälle aiheutti Brest-Litovskin rauha ja niiden päälle kansalaissota eivät vain korjanneet hirveätä satoa suoraan, ne aiheuttivat myös neuvostotalouden täydellisen romahduksen. Teollisuus pysähtyi, kuljetusjärjestelmä hajosi, kaupunkien lämmittämiseen ei ollut polttoainetta, työläisten oli pakko palata maalle etsimään ruokaa, kolera ja pilkkukuume raivosivat.

Se, että kaikesta huolimatta bolševikkien onnistui pitää puolensa ja nousta voittoisina, on todistus siitä, kuinka suuri tuki heillä oli Venäjän työväenluokassa. Tässä tilanteessa anarkismi kuitenkin pystyi saamaan kaikupohjaa työväenluokan ryhmissä ja etenkin talonpojistossa, joka oli pettynyt heihin kohdistuneisiin katkeriin koettelemuksiin.

Tyytymättömyys oli erityisen levinnyttä siis talonpojiston keskuudessa. 1917 talonpojistojisto oli vallannut maat ikivanhoilta sortajiltaan, suurmaanomistajilta, ja bolševikit olivat tukeneet tätä liittäen siten talonpoikaiskapinan maaseudulla proletaariseen vallankumoukseen kaupungeissa. Mutta kansalaissodan aikana valtion oli ollut pakko pakkolunastaa viljaa talonpojilta asein. Valinnanvaraa ei ollut - toinen vaihtoehto olisi ollut joukkomittainen nälänhätä kaupungeissa ja lopulta vallankumouksen tappio - mutta se vieraannutti talonpojistoa väistämättä. Sodan ollessa kiihkeimmillään suurmaanomistajien paluun välitön uhka varmisti talonpoikien joukkojen tuen neuvostojen valtiolle, mutta sodan lähetessä loppuaan talonpoikien viha kiehui yli. Se nosti esiin kaksi historiallisesti tärkeätä ilmiötä, jotka liittyvät anarkismiin ja joita anarkistinen traditio pitää ominaan - Mahnon liikkeen ja Kronstadtin kapinan.

Nestor Mahno oli nuori ukrainalainen anarkisti, joka keräsi ympärilleen talonpoikaisarmeijan, joka taisteli ensiksi valkoista armeijaa ja sitten puna-armeijaa vastaan uskaliaasti ja menestyksekkäästi, kunnes puna-armeija tukahdutti sen kansalaissodan lopussa. Kronstadt oli laivastotukikohta saarella, joka vartioi pääsyä Pietariin ja jonka matruusit esittivät johtavaa roolia vuoden 1917 vallankumouksessa. Maaliskuussa 1921 Kronstadt nousi aseelliseen kapinaan bolševikkihallitusta vastaan vaatien viljan pakkolunastuksen lopettamista ja "neuvostoja ilman kommunisteja". Peläten kapinan johtavan juuri päättyneen kansalaissodan alkamiseen uudelleen bolševikit reagoivat armotta marssittamalla puna-armeijan yli jäätyneen meren valtaamaan saaren verisessä taistelussa.

Sekä Mahnon liike että Kronstadt ovat anarkismin mytologisoimia ilmaisuita todellisesta libertaarisesta kansanvallankumouksesta, jonka bolševistinen totalitarismi murskasi. Todellisuus on kuitenkin hyvin toisenlainen.

Mahno on saattanut olla ihastunut suuriin anarkistisiin julistuksiin, mutta käytännössä hän oli itsevaltainen talonpoikaisjohtaja ja sotilaskomentaja, joka harrasti vastustajiensa (etenkin kommunistien) mielivaltaista teloittamista ja villiä juopottelua ja hummailua. Ehkä paljastavimman arvion Mahnon ja hänen liikkeensä todellisesta luonteesta on esittänyt anarkismille hyvin suopea historioitsija, George Woodcock:

Sisimmässään hän oli sekä maalainen että nurkkakuntainen - hän vihasi kaupunkeja ja kaupunkisivilisaatiota ja kaipasi "luonnollista yksinkertaisuutta", paluuta aikaan, jolloin, kuten talonpoikaislegendoissa, "vapaat työtätekevät" saattoivat "ryhtyä työhön vapaiden ja iloisten laulujen tahdissa". Tämä selittää miksi myöhemmässä vaiheessa, kun mahnolaiset saivat haltuunsa useita melko suuri kaupunkeja, he eivät koskaan ryhtyneet todella järjestämään teollisuutta eivätkä koskaan saaneet tukea muuta kuin muutamilta työläisiltä.

Mutta tilanteessa on toinenkin tekijä - vallankumouksellinen kapina-armeija. Teoreettisesti se oli talonpoikien, työläisten ja kapinallisten kongressin alainen, mutta käytännössä sitä hallitsivat Mahno ja tämän päälliköt, ja kuten kaikki armeijat, se oli libertaarinen vain nimeltään. Se käytti omaa asevelvollisuus-muotoaan ja kova kuri, joka oli havaittavissa, ei jättänyt epäilystä, että Mahno oli herra ja käytti usein nopeita ja väkivaltaisia rangaistuksia... Hänen irstailunsa olivat karamazovilaista mittakaavaa; jopa hänen ihailijansa Volin myönsi ne.

Mahnon tavoin Kronstadtin kapina omaksui libertaariset tunnukset, kuten vaatimuksen "kolmannesta vallankumouksesta", joka sai anarkistien tukea, mutta senkin juuret olivat talonpoikien vastarinnassa sotakommunismin viljaotoille. Kronstadtin varuskunta ei 1921 ollut sama kuin 1917. Sen luokkakokoonpano oli muuttunut huomattavasti, kun vuoden 1917 veteraanit olivat kuolleet tai siirretty ja heidät oli korvattu uusilla värvätyillä maaseudulta, monet heistä, kuten 2500 ukrainalaista 160. kiväärirykmentistä, alueilta jotka olivat erityisen ystävällisiä Mahnolle.

Mutta talonpojisto ei ollut yhteiskunnallinen voima, joka saattoi johtaa Venäjän vallankumousta eteenpäin. Liittoutuneena yksityisomistukseen pienten maatilojen muodossa, individualistisina tuotantotavaltaan, maantieteellisesti ja taloudellisesti eristyneinä tuotannon ratkaisevista voimista kaupungeissa, sen aineellisesta elinehdot tekivät mahdottomaksi, että talonpoikaisliike olisi esittänyt kansallista (saati sitten kansainvälistä) vaihtoehtoa bolševikkivallalle. Nyky-yhteiskuntaa ei voida hallita eikä organisoida maaseudulta; talonpojisto seuraa väistämättä jompaa kumpaa kaupunkien pääluokista.

Yleistä totuutta voitiin soveltaa erityisen voimakkaasti Venäjän tilanteeseen. Suuntautuneena tsarismia ja suurmaanoimistajia vastaan ja liittoutuneina kaupunkien työväenliikkeen kanssa talonpoikaiskapina oli valtavan edistyksellinen. Suuntautuneena kaupunkien työläisten valtaa tai edes työläisten vallan jäännöksiä vastaan, jota edustivat bolševikit, se oli väistämättä taantumuksellinen. Oli sen nostama lippu punainen, vihreä tai anarkistien musta, talonpoikaiskapina, joka oli suunnattu murskaamaan "kommunistinen diktatuuri", saattoi vain avata oven kapitalismin tai tsarismin palauttamiselle.

Pietarin edustalle strategisesti sijoittuneen Kronstadtin kapina, jos se olisi voittanut tai edes selvinnyt jonkin aikaa, olisi antanut juuri lyödyille valkoisille kultaisen mahdollisuuden aloittaa kansalaissota uudelleen. Valkoiset ymmärsivät tämän täysin ja käyttivät kaikki mahdollisuudet saadakseen ruoka-apua Kronstadtiin, samalla kun suunnittelivat lähettävänsä sinne voimia, mikäli kapina onnistuisi. Se, että venäläiset ja ulkomaiset anarkistit kokoontuivat Kronstadtin tueksi, osoittaa vain, että he olivat yhtä hämmennyksissä niin luokkasuhteidensa suhteen, kyvyttömiä analysoimaan tilannetta luokkakantaisesti ja sokeita realiteetille valtiottoman ja vallattoman vallankumouksen utooppisen teorian vuoksi.

Niinpä anarkismin tase historian suurimmassa vallankumouksessa paljastaa, että kun vallankumous eteni, se oli merkityksetöntä ja kun vallankumous perääntyi, se antoi tahatonta, mutta silti todellista apua vastavallankumoukselle.

10. ESPANJA

Jos Venäjän vallankumous oli tärkein 1900-luvun vallankumous, on Espanjan vallankumous 1936-37 sen lähin kilpailija. Lisäksi se on ainoa tilanne historiassa, jolloin anarkismi on tullut vallankumoukselliseen nousuun jo joukkotukea nauttivana - olihan anarkistisella keskusammattiliitolla, CNT:llä, miljoona jäsentä vuonna 1936 ja se oli selvästi suurin suuntaus työväenluokan keskuudessa. Espanjan vallankumousta voidaan siten pitää oikeutetusti testinä anarkismille - testinä, jossa se epäonnistui, ei siksi, että anarkistisissa työläisissä, jotka taistelevat uljaasti ja itsensä uhraten, olisi ollut vikaa; vaan siksi, että anarkismissa vallankumouksellisena strategiana on myötäsyntyiset puutteensa.

Espanjan vallankumous alkoi heinäkuussa 1936 vastauksena kenraali Francon fasistiselle kapinalle juuri valittua kansanrintamahallitusta (liittoa kommunistisen ja sosialistisen puolueen sekä tasavaltalaisen porvariston välillä) vastaan.

Huolimatta hallituksen halvaantumisesta Espanjan työläiset, jotka olivat etupäässä suuntaukseltaan anarkisteja, nousivat suurenmoisella tavalla pysäyttämään fasistit. Aseistautuneet työläiset piirittivät armeijan parakit Madridissa ja Barcelonassa ja kehottivat sotilaista nousemaan upseereitaan vastaan. Päivän taisteltuaan parakit antautuivat Barcelonassa ja seuraavana päivänä Madridissa. Muutamassa päivässä työläiset olivat saaneet kaupungit täyteen valvontaansa. Työläisten komiteat nousivat järjestämään liikennettä, ruoan jakelua, miliisiä ja terveydenhuoltoa. Ne lähettivät aseistettuja joukkoja maaseudulle turvaamaan ruoantuotantoa ja tukemaan maatyöläisten liikettä. Kollektiivinen yhteiskunnan toiminnan järjestäminen nosti jokaisen riiston ja sorron vuosikymmenistä. Esimerkiksi Barcelonassa naisen asema kohosi edelle mitä tahansa maailman maata: abortti laillistettiin; syntyvyyden säännöstely tuli mahdolliseksi; ja uusi vapaa avioliitto ilman pakkoa tai avioerokieltoa luotiin. Kuten kirjailija George Orwell, joka oli siellä siihen aikaan, huomasi:

Ennen kaikkea on hallitsevana usko vallankumoukseen ja tulevaisuuteen, tunne siitä että oli yhtäkkiä saavuttu tasa-arvon ja vapauden kauteen. Ihmiset yrittivät olla ihmisiä eivätkä kapitalistisen koneiston rattaita.

Onnistuneen työläisten vallankumouksen potentiaali oli valtava, mutta fasistinen uhka pysyi - Francon oli onnistunut saada valvontaansa Lounais-Espanja ja toinen fasisti, kenraali Mola, hyökkäsi pohjoisesta - niin teki tasavaltalaishallituskin, joka ainakin nimellisesti oli vielä vallassa, Kataloniassa (vallankumouksen sydämessä) ja Madridissa.

Mitä sitten tekivät anarkistijohtajat? (Huomaa jälleen kerran anarkistijohtajien olemassaolo käytännössä). He liittyivät hallitukseen - ensin Kataloniassa syyskuussa 1936 ja sitten Madridissa joulukuussa. Tuo toimi oli paitsi irtautuminen anarkistisista periaatteista, traagisesti myös työväenluokan ja vallankumouksen pettäminen. Kansanrintamahallitus, johon anarkistijohtajat tulivat mukaan, oli lupautunut säilyttämään yksityisomistuksen ja kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen ja palauttamaan tasavaltalaisen kapitalistisen valtion arvovallan. Sen linja oli, että tulisi olla laaja kaikkien demokraattisten voimien luokkayhtenäisyys taistelussa Francoa vastaan ja että työväenluokan vaatimukset perustavasta yhteiskunnallisesta muutoksesta olisi hyllytettävä siihen asti, kunnes fasistit olisi lyöty.

Porvariston edustajille hallituksessa tuo kanta ilmaisi sen, että heille fasismin voitto oli lopulta pienempi paha, kuin työväenluokan voitto, ja siksi he tekisivät yhteistyötä vasemmiston kanssa vain, jos heidän omistusoikeutensa turvattaisiin. Sosialistipuolueelle se ilmaisi sen pitkäaikaista halukkuutta tehdä yhteistyötä porvariston kanssa. Kommunistiselle puolueelle se oli Moskovan sanelemaa politiikkaa, ettei Ranskan ja Britannian hallitusta hermostutettaisi Stalinin kosiskellessa niitä liittolaisiksi Hitleriä vastaan.

Siten anarkistijohtajat liittyivät hallitukseen, ja hyväksyivät vastuun hallituksesta, jonka tietoinen tarkoitus oli kiristää Espanjan työväenluokan joukkonousua. Se merkitsi myös vastuun hyväksymistä strategiasta, joka väitetyn Francon vastaisen taistelun voimistamisen sijasta tosiasiassa tuomitsi tuon taistelun tappioon.

Jos sotaa fasisteja vastaan käytäisiin tavanomaisena sotilasoperaationa, niin Franco, jota tukivat Mussolinin ja Hitlerin sotilaskoneet, olisi joka tapauksessa lopulta voittava. Ainoa keino, jolla fasismin vastaiset voimat voittaisivat, oli muuttaa sota vallankumoukseksi, antaa vapaa valta joukkojen tarmolle ja aloitteelle, vedota työläisiin ja talonpoikiin fasistien hallitsemassa osassa niin tekojen kuin sanojen kautta ja viedä Francolta jalansija Marokossa (josta tämä käynnisti kaappauksensa) myöntämällä siirtomaalla sen itsenäisyys.

Kansanrintamahallitus asettui kaikkea tätä vastaan ja sitä auttoivat prosessissa anarkismin johtajat, Espanjan työväenliikkeen selvästi suurimman suuntauksen johtajat.

Tärkein kysymys on, miksi anarkistijohtajat menettelivät näin petollisella tavalla? Oliko kyseessä puhtaasti yksilöllinen poikkeama vai oliko se tulosta anarkismin myötäsyntyisistä heikkouksista? Vastauksen antavat CNT:n johtajat itse, jotka yrittäessään selittää, viittasivat tilanteen (fasismin uhka) poikkeukselliseen luonteeseen ja sanoivat:

Joko me teemme yhteistyötä tai asetamme oman diktatuurimme... Mikään ei olisi kauempana anarkismista kuin pakottaa oma tahtomme väkisin...

Me emme ottaneet valtaa, ei siksi, ettemme olisi pystyneet, vaan koska emme halunneet, koska me olemme kaikkea diktatuuria vastaan.

Toisin sanoen tilanne on epätoivoinen, vastavallankumous on ovella, sen vastustamiseksi on oltava johto, yhteistoiminta ja valta. Tuo valta voi olla joko olemassa oleva porvarillinen valtio tai työläisvaltio, proletariaatin diktatuuri, mutta koska anarkistit hylkäävät proletariaatin diktatuurin, heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä porvarillisen valtion mukana.

Tässä toimii rautainen logiikka, joka ei rajoitu Espanjaan 1936, vaan jota on sovellettu ja sovelletaan jokaisessa vakavassa vallankumouksellisessa tilanteessa. Vastavallankumous tulee aina olemaan ovella, todellinen valinta tulee aina olemaan porvarillinen valta tai työläisvalta; proletariaatin diktatuurin hylkääminen merkitsee aina antautumista ratkaisevalla hetkellä. Espanjan esimerkki, korkein vaihe, johon anarkismi on koskaan joukkoliikkeenä yltänyt, ei siten ole satunnainen tai poikkeama. Pikemminkin se osuu anarkismin ytimeen osoittaen sen kohtalokkaan riittämättömyyden ohjeeksi vallankumouksellisessa toiminnassa.

[Etusivu] [Edellinen kappale] [Seuraava kappale]