7. Anarkismin menneisyys

Anarkistisen ajattelun aineksia voidaan löytää aina ihmiskunnan historian alkuvaiheista asti, koska ihmiset ovat aina uneksineet vapaasta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, mutta anarkismi määrättynä ideologiana ja liikkeenä on marxilaisuuden tavoin peräisin 1800-luvun puolivälistä.

Näiden sadanviidenkymmenen olemassaolovuotensa aikana ei ole epäilystäkään, etteikö anarkismi olisi tuottanut osaansa, ehkä enemmänkin, sankareita - yksilöitä, niin kuuluisia kuin tuntemattomiksi jääneitäkin, jotka ovat antaneet henkensä vallankumouksen asialle. Ei myöskään ole epäilystä, että mainitsemamme heikkoudet ovat toistuvasti tulleet esiin anarkistien käytännössä.

Tällaisen lyhyen kirjasen puitteissa ei tietenkään ole mahdollista tarkastella anarkismin historiaa kokonaisuutena lukuisine monimutkaisuuksineen ja muunnelmineen, emmekä sitä yritäkään. Sen sijaan yritämme vain kuvata, ja siten vahvistaa, niitä argumentteja, joita jo on esitetty, viittaamalla kolmeen episodiin anarkismin historiassa: Bakuninin toimintaan 1870-luvulla; anarkismiin Venäjän vallankumouksessa; anarkismin rooliin Espanjan sisällissodassa. Tässä ei pyritä penkomaan anarkismin menneisyyttä skandaalien, petoksen ja typeryyden etsimiseksi - se olisi merkityksetön yritys, joka voitaisiin helposti tehdä myös marxilaisuuden historiasta - vaan tutkimaan vallankumouksellisen taistelun historian avainhetkiä, jotka antavat joitakin huipentumia anarkismin käytännöstä. Se haastaa siis anarkistisen tradition sen vahvimmilla, ei heikoimmilla alueilla.

8. BAKUNIN

Mihail Bakunin (1814-1876) on anarkismin historian ehkä tunnetuin yksittäinen hahmo. Hänen hahmonsa, elämäntapansa ja kiihkonsa toimia ovat varmaankin romanttisen anarkistisen sankarin arkkityyppi. Hän osallistui useisiin epäonnistuneisiin kapinoihin ja oli monien vankiloiden veteraani - hän vietti viisi vuotta eristyksissä pahamaineisessa Pietari-Paavalin linnoituksessa Pietarissa - ja enemmän kuin kukaan yksilö oli anarkismin perustaja järjestäytyneenä suuntauksena, joka erosi laajemmasta sosialistisesta liikkeestä. Häneen ruumiillistuvat omalaatuisen tiiviisti myös ne ristiriidat, jotka ovat myötäsyntyisiä anarkismille ideologiana.

Hyökkäyksissään marxilaisuutta vastaan "statistisena" ja "autoritaarisena" ja monissa demagogisissa julistuksissaan Bakunin esittää itsensä kaiken vallan, autoritaarisuuden, johdon ja alistamisen radikaalina vastustajana. Niinpä Bakuninin liikkeen ohjelma "Liitto sosialistisen demokratian puolesta" toteaa:

Vaatimalla rauhaa työläisille, vapautta kaikille sorretuille ja kuolemaa hallitsijoille, riistäjille ja kaikenlaisille vartijoille, pyrimme tuhoamaan kaikki valtiot ja kaikki kirkot sekä niiden mukana niiden laitokset ja lait, uskonnolliset, poliittiset, juridiset, finanssi-, poliisi-, yliopisto-, taloudelliset ja yhteiskunnalliset, jotta miljoonat petetyt, orjuutetut, ahdistetut ja riistetyt ihmisolennot, jotka on vapautettu kaikista johtajistaan ja hyväntekijöistään, kollektiivisista ja yksilöllisistä, voisivat viimein hengittää täysin vapaina."

Kun hän taas 1871 julisti:

Sanalla sanoen, me torjumme kaiken lainsäädännön, kaiken vallan ja kaikki etuoikeutetut, luvanvaraiset , viralliset ja lailliset vallat meidän päältämme, vaikka ne nousisivatkin yleisestä äänioikeudesta.

Ja 1872:

Me emme hyväksy, edes vallankumouksellisen siirtymän tarkoituksessa, kansalliskokouksia, perustuslakia säätäviä kokouksia, väliaikaisia hallituksia tai niin sanottuja vallankumouksellisia diktatuureja.

Mutta omassa poliittisessa käytännössään Bakunin omistautui järjestämään pieniä salaisia ja hierarkkisia salaliittoja, jotka perustuivat periaatteelle, että ne olivat täysin kuuliaisia hänelle itselleen. Bakunin selvitti menetelmiään kirjeessään tunnetulle venäläiselle konspiraattorille, Netšajeville:

Yhdistykset, joiden tavoitteet ovat lähellä omiamme, on pakotettava sulautumaan omaan yhdistykseemme, tai ainakin alistettava sille ilman, että sitä tietävät, ja vahingolliset ihmiset on poistettava niistä. Seurat, jotka ovat vihamielisiä tai selvästi haitallisia, on hajotettava, ja lopulta hallitus on tuhottava. Tätä kaikkea ei voida saavuttaa vain propagoimalla totuutta; oveluutta, diplomatiaa ja vilppiä tarvitaan.

Tätä taktiikkaa Bakunin käytti yrityksessään saada haltuunsa Kansainvälinen työväenliitto tai Ensimmäinen internationaali. Kun Bakunin ja hänen tukijansa liittyivät internationaaliin 1869, he julistivat oman järjestönsä, Liiton sosialistisen demokratian puolesta, hajotetuksi, mutta pitivät sitä todellisuudessa yllä salaisena verkostona. 1872 Bakunin kirjoitti italialaiselle tukijalle seuraavaa:

Uskon, että ennemmin tai myöhemmin ymmärrät tarpeen perustaa [internationaalin jäsenjärjestöjen] sisään ytimiä, jotka koostuvat varmimmista, omistautuneimmista, älykkäimmistä ja tarmokkaimmista jäsenistä, lyhyesti siis lähimmistä. Noilla ytimillä, jotka ovat läheisessä yhteydessä keskenään ja toisiinsa, joita järjestetään muilla Italian alueilla tai ulkomailla, on kahtalainen tehtävä. Ne alkavat muodostaa elähdyttävää sielua sille valtavalle elimelle, jota kutsutaan muualla Kansainväliseksi työväenliitoksi, ja seuraavaksi ne ottavat esiin kysymyksiä, että on mahdollista käsitellä julkisesti... Niin älykkäille miehille kuin sinä ja ystäväsi, riittää varmasti tässä sanottu... Tietenkin tämä salainen liitto hyväksyy riveihinsä vain hyvin pienen joukon yksilöitä.

Tuota ristiriitaa julistetun periaatteen ja todellisen käytännön välillä ei pitäisi nähdä vain seurauksena Bakuninin henkilökohtaisista viettymyksistä dominoida. Todellisuudessa Bakunin on tuon anarkismin johtajuuden sinänsä torjumiseen myötäsyntyisenä kuuluvan ristiriidan elävä ruumiillistuma: nimittäin, että demokraattisesti valitun ja erotettavan johdon sijalle se asettaa ei johtajien puuttumisen, vaan epädemokraattiset, valitsemattomat ja erottamattomat johtajat.

Salaliittoilu ei kuitenkaan vahingoittanut vain anarkismin omia periaatteita, vaan oli tuhoisa menetelmä johtaa myös työväenluokan vallankumousta. Mikään pieni joukko erityisesti valikoituja yksilöitä ei mitenkään voinut mitata tai ohjata työväenluokan ilmapiiriä; siksi salaliittoilu johti suoraan vallankaappausajatteluun, pienten vähemmistöjen yritykseen luoda kapinoita riippumatta työläisten enemmistön toimista tai toiveista. Bakunin otti osaa useisiin tuollaisiin yrityksiin, jotka kaikki epäonnistuivat surkeasti, mukaan lukien kapinan Lyonissa 1870, jossa hän ja hänen tukijansa, keskellä kansalaislevottomuuden aaltoa, valtasivat Hôtel de Villen, julistivat itsensä Ranskan pelastuskomiteaksi ja ilmoittivat valtion lakkautetuksi. Valitettavasti valtio kieltäytyi tunnustamasta lakkauttamistaan ja lakkautti nopeasti, kahden kansalliskaartin komppanian muodossa, Bakuninin kaappauksen. Bakuninin oli pakkoa paeta lopulta Genovaan, eikä hän siten voinut osallistua todelliseen työläisten vallankumoukseen, Pariisin kommuuniin, seuraavana vuonna.

Mielenkiintoista on, että Bakunin sovelsi malliaan salaisesta vallasta paitsi vallankumoukselliseen liikkeeseen, myös vallankumouksen jälkeiseen yhteiskuntaan. Kirjeessään ystävälleen ja seuraajalleen Albert Richardille, Bakunin selitti, kuinka anarkian tultua perustetuksi hän ja hänen tukijansa muodostaisivat "salaisen diktatuurin":

... kuin näkymättömät ohjaajat keskellä proletariaatin myrskytuulta, meidän on ohjattava sitä, ei avoimella vallalla, vaan liittolaisten [Liiton jäsenten] yhteisellä diktatuurilla: diktatuurilla ilman virkamerkkejä, ilman arvonimiä, ilman virallisia oikeuksia ja sitä vahvempana, koska sillä ei ole mitään vallan tunnuksista. Se on ainoa diktatuuri, jonka hyväksyn.

On onni, että tuo visio näkymättömästä vallasta voidaan torjua täydellisenä mielikuvituksena, sillä jos se voitaisiin toteuttaa, se olisi demokratian vastaisin kuviteltavissa oleva hallitustapa.

Lopulta Bakunin edustaa pienoiskoossa agitaattorin urallaan niitä anarkismin erilaisia yhteiskunnallisia juuria, joita on kuvattu tämän kirjasen viimeisessä osassa. Hänen ensimmäinen inspiraationsa tuli talonpoikaiskapinoiden raivosta ja väkivallasta - sellaisista, joita johtivat Stenka Razin ja Pugatšev - Bakuninin kotimaassa Venäjällä ja hän ihannoi maantierosvoja "kansan kostajina, koko valtiojärjestelmän leppymättömänä vihollisena... todellisena ja ainoana vallankumouksellisena - vallankumouksellisena ilman fraaseja ja kirjoista opittua retoriikkaa."

1867 Bakunin vaihtoi huomionsa ja kannattajiensa huomion täysin porvarilliseen ja liberaaliin Rauhan ja vapauden liittoon, jota John Stuart Mill tuki. Petyttyään nopeasti porvaristoon ja siihen, että se torjui hänen aatteensa, hän kääntyi Ensimmäisen internationaalin puoleen ja "omaksui" joksikin aikaan proletariaatin. Internationaalissa hänen tukensa tuli pääasiassa maaseudun käsityöläisiltä Juran liitosta Sveitsissä ja Italian talonpoikien vallitsemasta etelästä, mutta hän tervehti myös erityisesti tyytymättömiä opiskelijoita ja intellektuaaleja, "kiivaita, tarmokkaita nuoria, jotka ovat täysin suistuneet luokka-asemastaan ja joilla ei ole uraa tai tietä ulos". Tultuaan sitten erotetuksi Internationaalista 1872 hän katsoi marxilaisen työväenluokan käsityksen merkitsevän "tehdastyöläisten ja kaupunkien aristokraattista valtaa miljooniin, jotka muodostavat maaseudun proletariaatin".

Monet myöhemmät anarkistit saattavat tuntea kiusausta hylätä Bakunin, mutta kuten näemme, bakuninilaisuuden perusviat esiintyvät edelleen 1900-luvun anarkismissa kaikissa sen "suurimmissa" hetkissä.

[Etusivu] [Edellinen kappale] [Seuraava kappale]