|
Tiedotusvälineitä ja koulutusjärjestelmää vallitseva kapitalistinen maailmankatsomus näkee poliittiset ideologiat suurten yksittäisten ajattelijoiden tuotteena. Nämä ajattelijat ovat pohtineet maailmaa omasta erityisestä näkökulmastaan omine yksilöllisine arvoineen, oivalluksineen, ennakkoluuloineen jne. Nämä eri ideologiat - konservatismi, liberalismi, sosialismi, anarkismi jne. on nähty siten kilpailemassa aatteiden torilla siitä, kuka parhaiten edustaa kansallista tai yleistä etua. Marxilaiset eivät näe poliittisia ideologioita tällä tavalla. Vaikka on totta, että tietylle ideologialle antaa usein ensimmäisen täyden muotoilun tai ilmaisun yksilö, kuten marxilaisuudelle Marx, on myös niin, että yksilön ajattelua on perinjuurin muokannut hänen yhteiskunnallinen tilansa ja kokemuksensa, että ideologiat kehittyvät ja jalostuvat yleensä monissa käsissä, ja että siinä määrin kuin tietyt ideologiat saavat kannatusta, se johtuu siitä, että ne vastaavat ja ilmaisevat jonkin tietyn yhteiskuntaryhmän olosuhteita, etuja ja toiveita. Tämä ei ole yksinkertainen tai mekaaninen prosessi, jossa jokin ideologia ilmaisisi kätevästi ja tarkasti tietyn ryhmän todelliset edut ja kaikki tuon ryhmän jäsenet tukisivat kuuliaisesta tuota ideologiaa. Päinvastoin, ideologioiden ja niiden yhteiskunnallisten juurien suhde on usein monimutkainen, jopa vääristynyt. Lisäksi yhteiskunnalliset ryhmät menevät päällekkäin ja vaikuttavat toisiinsa. Silti ideologioilla on yhteiskunnalliset juurensa, ja koska tärkeimmät ja perustavimmat ryhmät yhteiskunnassa ovat yhteiskuntaluokat (jotka määrää niiden asema tuotantoprosessissa), ideologioilla on luokkajuurensa ja luokkaperustansa. Konservatismi (eri muodoissaan - kokoomuslaisuus Suomessa, kristillisdemokratia monissa Euroopan maissa jne.) on selvästi hallitsevin kapitalistiluokan ideologia tänään. Liberalismi oli 1800-luvulla nousevan teollisuusporvariston ideologia, mutta se on sittemmin yleensä kuihtunut asemaan, jossa se on sekava sotku kapitalistiluokan yhden ryhmän ja keskiluokan tai pikkuporvariston yhden ryhmän etuja. Sosialismi oli selkeästi työväenluokan ideologia, mutta sosialidemokratia ja reformismi ovat soveltaneet sen palvelemaan työväenliikkeen ja ay-liikkeen byrokratian etuja. Stalinismi Neuvostoliitossa oli sosialismin vääristymä, joka kehittyi palvelemaan hallitsevan valtiokapitalistisen byrokratian etuja. Klassinen marxilaisuus (tai vallankumouksellinen sosialismi) yrittää ilmaista työväenluokan etuja. Se on historian, yhteiskunnan ja politiikan yleinen analyysi työväenluokan taistelun näkökulmasta ja perustuu tuon taistelun kokemukseen. Kilpailevat ideologiat eivät siten osallistu pyyteettömään yleisen edun ajamiseen, vaan ovat keskeinen osa eri luokkien ja kerrostumien projektia ajaa omaa tahtoaan yhteiskunnassa. Perustava huomautus konservatismia vastaan esimerkiksi ei ole, että se on vanhanaikaista tai ahdasmielistä tai väärässä joissain opinkappaleissaan, vaan että se edustaa (valitettavasti varsin menestyksekkäästi) riistäjäluokan etuja. Mitkä sitten ovat anarkismin yhteiskunnalliset juuret? Kenen kokemusta se ilmaisee? Nämä kysymykset ovat ratkaisevia arvioitaessa anarkismia kokonaisvaltaisesti ideologiana. Se, kuten olemme jo huomanneet, että anarkismia on lukuisissa eri muodoissa, merkitsee, ettei kysymykseen voida vastata yksinkertaisella tavalla. Aletaanpa siksi poissulkemismenetelmällä. Ensiksikin anarkismi ei selvästikään ole kapitalistiluokan ideologia, joka on täysin omistautunut ylläpitämään omaa valtiotaan ja sen lakia ja järjestystä. Eikä se ole sen keskiluokan osan - teollisuus- ja liikkeenjohtajien ym - ideologia, jota vallitsee valtaosaltaan varsinainen kapitalistiluokka, ja joka siten yleisesti hyväksyy sen konservatiivisen ideologian, mutta joka äärimmäisten yhteiskunnallisten ja taloudellisten kriisien aikoina, kun niin sen status kuin säästötkin näyttävät uhatuilta, voivat heilahtaa fasismiin. Eikä anarkismi ole toisen keskiluokan selvän ryhmän ideologia - paikallishallinnon ja hyvinvointivaltion johtajien ja päälliköiden, jotka silloin kuin kapinoivat konservatismia vastaan, ovat taipuvaisia kääntymään liberalismiin tai sosialidemokraattiseen reformismiin ja sen ajatuksiin "ihmiskasvoisesta kapitalismista". Mutta voiko anarkismi väittää olevansa työväenluokan ideologia? Anarkosyndikalismia lukuun ottamatta, johon palaamme vielä, vastaus on selvä ei. Ensiksikin monet anarkistiajattelijat torjuvat tai kiistävät työväenluokan merkityksen yhteiskunnallisen muutoksen tekijänä. Toiseksi, anarkistisen ajattelun hallitsevat teemat - sen individualismi, sen vihamielisyys tai ainakin epäselvyys suhteessa järjestöön ja sen valtionvastaisuus - ovat vieraita työläisten kokemukselle ja työväenluokan taistelun tarpeille. Työväenluokka on kollektivistinen luokka , mikä johtuu sen yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemasta kapitalismissa. Kapitalistinen teollisuus muovaa työläiset kollektiiveiksi tehtaissa ja muilla työpaikoilla. Tuottajana työläinen on osa monimutkaista työnjakoa, joka vaatii yhteistyötä ja kuria (kapitalismissa tuo kuri pakotetaan ylhäältä pomon, esimiehen ja työnjohtajan toimesta; vallankumouksen jälkeen kollektiivin oma organisaatio hallitsee, mutta kurin aines jää jäljelle, koska se on tarpeen teollisuustuotannolle). Riiston uhreina työläiset voivat vastustaa tuota riistoa ja parantaa olosuhteitaan vain järjestäytymällä ja taistelemalla kollektiivisesti. Suojellakseen jäsenistään haavoittuvimpia - sairaita, vammaisia, vanhuksia, työttömiä jne. - työväenluokalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin taistella kollektivististen ratkaisujen - valtion tukien, julkisen terveydenhuollon jne. - puolesta. Ja lopulta, työväenluokka voi ottaa tuotantovälineet haltuunsa vain kollektiivina, oman valtionsa kautta. Anarkismin henki on perustavalla tavalla ristiriidassa näiden työväenluokan taistelun pysyvien teesien kanssa, ja tästä syystä anarkismi ei ole koskaan onnistunut missään nykyaikaisessa teollisuusmaassa saamaan merkittävää työväenluokan kannatusta. Anarkismi ei siten ole työväenluokan eikä minkään muun nykykapitalismin pääluokan ideologia. Sen yhteiskunnallisten juurien löytämiseksi meidän on etsittävä niitä kapitalistisen yhteiskunnan marginaalisemmista kerroksista. Yksi anarkismin alkuperäisistä lähteistä oli 1800-luvun alun pikkukauppias ja käsityöläinen, joita oli erityisen yleisesti Ranskassa. Käsityöläiset olivat köyhtyneitä ja alistettuja, mutta työskentelivät yksilöinä ja omistivat omat niukat tuotantovälineensä. Siinä mielessä he olivat osa porvaristoa. He vihasivat valtiota ja kapitalisteja, jotka sortivat ja riistivät heitä ja kapitalistista järjestelmää, joka jyräsi heitä maahan, mutta heillä ei ollut teollisuustyöväenluokan kollektiivista voimaa. Tälle kerrostumalle anarkismi ilmaisi heidän unelmaansa itsenäisten pientuottajien egalitaarisesta yhteisöstä. Toinen anarkismin varhainen lähde oli talonpojisto. Talonpojat ovat yleensä olleet köyhin ja sorretuin luokka kapitalistisessa yhteiskunnassa, mutta käsityöläisten tavoin he tuottavat yksilöinä ja omistavat oman maatilkun tai havittelevat sitä, ja ovat siksi tiukasti ottaen osa porvaristoa. Kapinoivalle talonpojistolle valtio on vihattu veronkerääjä ja suurmaanomistajien puolustaja, mutta se nähdään myös vihollisena, joka muistuttaa ulkomaalaista miehittäjää, josta pääseminen antaisi yksinkertaisesti mahdollisuuden palata normaaliin elämään. Maaseudun talouden riippuvuus teollisuudesta ja kaupungista, esimerkiksi työkalujen ja maatalouskoneiden saamisessa, ei ole heti tai välttämättä ilmeistä talonpojalle, jonka asenne valtiota kohtaan on olennaisesti "menkää pois ja jättäkää minut rauhassa viljelemään maatani!" Se on unelma pientuottajien tasavallasta, joka muistuttaa käsityöläisten unelmaa ja voi saada saman ilmaisun anarkismissa. Anarkismin kannalta valitettavasti sekä käsityöläiset että talonpojat olivat taantuvia kerroksia kapitalistisessa yhteiskunnassa. Kapitalistisen teollisuuden armoton marssi vei pohjaa käsityöläiseltä, joka ei pystynyt kilpailemaan massatuotannon kanssa ja oli pakotettu liittymään palkkatyöläisten riviin. Saman taloudellisen kehityksen osana miljoonat talonpojat joutuivat pois mailtaan ja ajautuivat työn ja paremman elintason perässä kaupunkeihin kaupungistumisen ja proletarisoitumisen valtavassa prosessissa. Tuo ilmiö nosti anarkosyndikalismin. Anarkosyndikalismi on se anarkismin muoto, joka on eniten mukautunut proletariaatin luokka-asemaan ja on siten "puhtaan" anarkismin periaatteiden muunnelma sosialistiseen suuntaan. Se on kompromissi-ideologia, joka hylkää anarkistisen epäluulon organisaatiota, kuria ja johtajuutta kohtaan riittävästi voidakseen kattaa ammattiyhdistystoiminnan, muttei tarpeeksi yhdistääkseen vallankumouksellisen puolueen valtaa ja taistelua poliittisesta vallasta. Tuo kompromissi vastaa sitä siirtymäasemaa, joka on äsken proletarisoituneella talonpojistolla, joka ei vielä ole irtautunut esiteollisista traditioistaan ja siteistään. Tähän mennessä on käsitelty kuitenkin vasta 1800-luvun ja 1900-luvun alun anarkismia ja anarkosyndikalismia - Proudhonin ja Bakuninin, Kropotkinin ja Malatestan, Mahnon ja Volinin, Goldmanin ja Berkmanin anarkismia - liikettä ja traditiota, joka kukoisti eri aikoina eri muodoissa Ranskassa, Italiassa, Venäjällä, Amerikassa, Meksikossa ja Espanjassa maiden teollistumisen ja kaupungistumisen alkuvaiheissa ja joka saavutti huippunsa Espanjan sisällissodan tragediassa. Vielä emme ole selittäneet anarkismin yhteiskunnallista perustaa nykyisessä kehittyneessä kapitalismissa, jossa käsityöläiset, talonpojat ja vasta proletarisoituneet työläiset eivät enää ole merkittävä yhteiskunnallinen voima. Anarkistihistorioitsija George Woodcock toteaa, että hänen 1960-61 kirjoittamansa klassisen tutkimuksensa "Anarchism - A History of Libertarian Ideas and Movements" ensimmäisessä laitoksessa hän käsitteli anarkismia oleellisesti menneisyyden asiana, liikkeenä, joka oli tullut loppuunsa Barcelonan joutuessa Francolle 1939, nähdäkseen tuon liikkeen puhkeavan elämään uudelleen miltei heti kun hän oli kirjoittanut sen muistokirjoituksen. 60-luku elvytti anarkismin osana tuon vuosikymmenen yleistä radikalisoitumista, jonka eturintamassa oli opiskelijakapina Amerikassa, Saksassa, Italiassa, Britanniassa ja ennen kaikkea Ranskassa. Kapinalliset opiskelijat olivat viehättyneet laajaan kirjoon aatteita noina vuosina - maolaisuuteen, guevaralaisuuteen, trotskilaisuuteen, pasifismiin, libertarismiin jne. - mutta ei ole sattuma, että opiskelijaliikkeellä kokonaisuutena oli spontanistinen, anarkistinen eetos. 60-luvun opiskelijat erosivat voimakkaasti edeltäjistään ennen sotaa. Korkeakouluopetuksen laajentaminen tyydyttämään sodan jälkeisen talouskasvun tarpeita kasvatti heidän määräänsä huomattavasti. Vaikka he olivat edelleen valtaosin keskiluokkaa, he tulivat laajemmasta kirjosta yhteiskuntaa kuin aiemmin, eikä tutkinto enää ollut tae varmasta paikasta hallitsevassa tai ylemmässä keskiluokassa. Lisäksi korkeakoulujen voimavarat eivät olleet pysyneet kasvavien opiskelijamäärien perässä, mikä lisäsi ylitäysiä luentoja ja opiskelijoiden harmia olemisesta kapitalistisen teollisuuden liukuhihnalla. Samaan aikaan opiskelijat olivat edelleen yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti erillään työväenluokasta. Amerikan mustien taistelun ja kolmannen maailman imperialismin vastaisten vallankumousten (jotka nähtiin ruusunpunaisten lasien läpi) innostamina ja Yhdysvaltain Vietnamissa käymän rivon sodan raivostuttamina opiskelijat kapinoivat yliopistojen autoritaarisia rakenteita, kulutusyhteiskuntaa, 50-luvun konformistisia arvoja ja perinteisen vasemmiston maltillisuutta ja sopeutumista vastaan. Määrittelemätön sekoitus libertaarista sosialismia ja anarkismia ilmaisi sekä opiskelijakapinan radikaalia äärimmäisyyttä että sen epävakaisuutta, joka johtui sen erillisyydestä työväenluokasta. Sitten 60-luvun kapitalismi on luonut uuden yhteiskunnallisen kerrostuman, joka on ollut uutena anarkismin perustana. Järjestelmän kehittyvä talouskriisi, jonka toivat esille kolme kansainvälistä lamakautta (1974, 1980 ja 1990), ovat tuoneet takaisin joukkotyöttömyyden. Työttömyystaso ei yleisesti ole vielä yltänyt 30-luvun tasolle, mutta on usein ylittänyt 50- ja 60-lukujen tason ja erityisen voimakkaasti on kasvanut nuorisotyöttömyys. Nuorten työttömien keskuudessa on muodostunut kerrostuma, jolla on vähän tai ei lainkaan kokemusta vakituisesta työstä ja joka on yhä enemmän irrallaan työväenluokasta. Osallistuessaan alakulttuuriin, jossa huumeet, myymälävarkaudet ja kerjääminen ovat kaikki osasia, vuokraisäntien, poliisin ja viranomaisten ahdistelemina, joka puolilta vaurauden kuvien ja urbaanin hajoamisen todellisuuden ympäröiminä, tuon nuorison elinolot saavat heistä kaiken virallisen ja kurin vihollisia ja luonnollisen lähteen epämääräisen spontaanille ja kiukkuiselle anarkismille. Tähän asti olemme tunnistaneet neljä ryhmää, jotka ovat anarkismin yhteiskunnallisina juurina: käsityöläiset; talonpojat; opiskelijat ja nuoret työttömät. Näille ryhmille on yhteistä se, että ne ovat marginaalissa suhteessa kapitalismin tuottavaan ytimeen. Tuo marginaalisuus tuo köyhyyttä, sortoa, vieraantumista ja taipumusta kapinoida usein äärimmäisin ja väkivaltaisin muodoin, mutta vie myös taloudellisen ja poliittisen voiman lyödä kapitalistinen valtio, kumota kapitalistiset tuotantosuhteet ja luoda uusi yhteiskunnallinen ja taloudellinen järjestys. Anarkismin vahvat ja heikot puolet ideologiana heijastavat juuri sen yhteiskunnallisen perustan vahvuuksia ja heikkouksia. |