4. Johto

Anarkistit julistavat toistuvasti torjuvansa ajatuksen johdosta. Se on ymmärrettävää. Kapitalistisessa yhteiskunnassa hallitseva luokka on aina ajatellut itsestään, että se on syntynyt johtamaan ja "johtajuus" on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, joita se yrittää kasvattaa jälkikasvussaan eri elitististen sivistyslaitosten avulla. Tässä kontekstissa johtajuus yhdistyy ylimielisyyteen, öykkärimäisyyteen ja etuoikeuteen. Anarkistit ovat oikeassa vastustaessaan sitä.

Eikä vasemmiston johtajuus ammattiyhdistysliikkeessä ole kovin viehättävä kuva sekään. Kautta tämän vuosisadan on tulla "sosialistiseksi" tai sosialidemokraattiseksi johtajaksi ollut synonyyminä maltillisuudelle ja sosiaaliselle nousulle. Tavallinen malli on ollut, että aktivisti on alkanut kerätä kannatusta ruohonjuuritasolla radikaalilta kuulostavalla politiikalla ja retoriikalla ja nousee sitten vähitellen asemiin karistaen periaatteita, kunnes hän on täysimittainen poliittisen eliitin jäsen mittapukuineen, kuljettajan ajamine autoineen, korkeine palkkoineen, yhteyksineen liikemaailmassa ja lukemattomine muine etuineen, täysin sen systeemin vankeina, joita he lähtivät muuttamaan.

Sama pätee enemmän tai vähemmän ammattiyhdistysjohtajaan. Heti kun hänestä tulee toimitsija, hän jättää taakseen tehtaan ankeat olosuhteet ja siirtyy toimiston mukavuuteen. Hänen palkkansa ja työaikansa ei enää ole sidoksissa työläisten palkkoihin ja työaikoihin ja hän alkaa kasata etuoikeuksia. Hänen työnsä on välittää työläisten ja johdon välillä ja siinä prosessissa hän viettää enemmän aikaa viimeksimainittujen kanssa. Korruptio, ainakin poliittisessa, jos ei taloudellisessa mielessä, on enemmän tai vähemmän väistämätöntä.

Ennen pitkää hän näkee työpaikkaselkkaukset ja lakot ongelmina, jotka on ratkaistava, eikä taisteluina, jotka on voitettava, ja paras tapa ratkaista ne on neuvotella minimisopimus, jonka työvoima voidaan suostutella tai pakottaa hyväksymään.

Tämänkaltainen johto on poliittisesti tuhoisaa. Suurten nousujen hetkillä, kun suuret työtätekevien joukot alkavat ottaa osaa ja ottaa asioita omiin käsiinsä, on tuollaisten johtajien välitön vaisto yrittää rauhoittaa tilannetta ja palauttaa se normaaliksi. Jos se merkitsee sen asian pettämistä, jota heidän oletetaan edustavan, niin olkoon.

Toukokuun 1968 tapahtumat ovat klassinen esimerkki. Tavattoman spontaani opiskelijoiden ja työläisten joukkoliike uhmasi gaullistihallitusta joukkokamppailuilla Pariisin kaduilla, opiskelijavaltauksilla ja kymmenen miljoonan työläisen maanlaajuisella yleislakolla, johon liittyi lukuisia tehtaiden valtauksia. "Johtajat", mikä tuohon aikaan tarkoitti valtaosaltaan kommunistisen puolueen ja CGT:n johtoa, eivät keksineet muuta, kuin kaventaa tuota potentiaalisesti vallankumouksellista liikettä sarjaksi maltillisia palkka- ja työolovaatimuksia ja saada kaikki takaisin töihin niin pian kuin mahdollista.

Tuon kaltaisista kokemuksista, jotka ovat toistuneet yhä uudelleen työväenluokan taistelun ja vallankumouksellisen liikkeen historiassa, on helppo vetää johtopäätös, että johtajuus sinänsä on vikana ja siitä pitäisi päästä eroon. Valitettavasti tuossa kannassa on ylittämätön ongelma. On nimittäin niin, että johtajuus on tosiasia. Lisäksi se on tosiasia, joka juontuu ei niinkään väärästä ajatuksesta ihmisten päässä tai tiettyjen yksilöiden synnynnäisestä pahuudesta tai tietyistä järjestöllisistä rakenteista, vaan seikasta, että ihmisten kokemukset ovat erilaisia.

Spontaaneimmatkin mellakat, mielenosoitukset, lakot ja kapinat, joista historia ei tunne minkäänlaista muodollista johtajuutta tai järjestöä, osoittavat, mikäli ne asetetaan mikroskoopin alle, että epämuodollisia johtajuuden tapauksia ja rakenteita oli: ihminen, joka huutaa "eteenpäin" ratkaisevalla hetkellä; ne, jotka tunkeutuvat joukon eturiviin; se yksilö, joka ensimmäisenä heittää kiven; jne. Se koskee ratkaisevasti myös anarkismia. Torjuvat anarkistit sitten vaikka kuinka paljon johtajuuden, tosiasia on, että anarkistisilla liikkeillä on aina ollut johtajansa ja että anarkismin historia, kuten sosialismin ja konservatisminkin, on osin sen johtavien hahmojen historiaa: Proudhon; Bakunin; Mahno; Goldman; Voline; jopa Daniel Cohn-Bendit. Se, että anarkistinen liike saattaa muodollisesti kieltäytyä tunnustamasta johtajien olemassaoloa, ei helpota ongelmaa, vaan kasvattaa sitä. Se tarkoittaa, että anarkistijohtajia, joita ei muodollisesti ole valittu, ei voida erottaa tai alistaa demokraattiseen valvontaan. Se tarkoittaa, että anarkistiliikkeet ovat erityisen haavoittuvia itse itsensä valinneille, itsensä ikuistaville johtajille tai jopa joukkotiedotusvälineiden nimittämille johtajille [60-luvun spontanistiset opiskelijaliikkeet kärsivät huomattavasti noista tiedotusvälineiden nostamista "tähdistä"].

Jos anarkismi ei pysty ratkaisemaan oman johtajuutensa ongelmaa, vielä vähemmän se pystyy ratkaisemaan koko työväenluokan johtajuuden ongelmaa. Historiallisesti tuo johtajuus on ollut joko sosialidemokratialla tai stalinismilla - seikka, joka on johtanut lukuisiin petoksiin ja tappioihin toisen internationaalin romahduksesta nationalismiin 1914 antautumiseen Hitlerille 1933 ja Ranskan sosialistipuolueen häpeälliseen yhteistyöhön rasismin kanssa meidän aikanamme. Olemassaolollaan yksin anarkismi jo on uhka näiden voimien hegemonialle. Yksin tuottamalla kirjoja, pamfletteja, lehtiä, lentolehtisiä tai vaikka pitämällä puheita anarkismi taistelee vaikutusvallasta vasemmistossa ja työväenluokan keskuudessa. Mutta siinä määrin kuin se hylkää johtajuuden sinänsä ja siten epäonnistuu taistelemaan poliittisesti ja järjestöllisesti luokan johtajuudesta se ei edesauta työväenluokan vapautumista johtajista, vaan edistää sosialidemokraattisten ja stalinististen harhaanjohtajien vallan jatkumista.

Eikä auta lakaista maton alle koko kysymystä lausahduksilla, kuten "johtajuus ei merkitse, mitä joukot tekevät, se merkitsee". Porvarillinen historiannäkemys, yhdessä sen yleisen elitismin ja individualismin kanssa, liioittelee epäilemättä johtajuuden roolia suhteettomaksi, kunnes historia supistuu kuninkaiden, keisareiden, kenraalien ja presidenttien paraatiksi, eikä ainakaan marxilaisella ole varaa unohtaa tuota. Mutta johtajien toiminnalla on merkitystä. Johtajat eivät voi loihtia esiin vallankumousta ilmasta eivätkä luoda joukkoliikkeitä tahdon voimalla, itse asiassa he eivät voi tehdä vallankumouksia lainkaan, vain joukot voivat sen tehdä. Mutta kun joukkoliike ja vallankumouksellinen tilanne ovat olemassa, voi tuon liikkeen johdon esittämä osa vaikuttaa huomattavasti tulokseen ja joskus tehdä eron voiton ja tappion välillä.

Saksassa oli Hitlerin valtaannousun vuosina (1929-33) työläisten joukkoliike, jonka kuuliaisuus oli jakautunut SPD:n (sosialidemokraattien) ja KPD:n (kommunistien) välillä. Jos tuo liike olisi yhdistänyt voimansa, se olisi pystynyt pysäyttämään natsit. Se, että sosialidemokraattiset johtajat halusivat, kuten tavallista, välttää vastakkainasettelua, ja että kommunistijohtajien piti Stalinilta saatujen ohjeiden mukaan keskittää tuli sosialidemokraatteihin eikä natseihin, esti tuon yhtenäisyyden luomisen ja auttoi huomattavasti Hitlerin nousua valtaan.

Koska siis johtajuuden ongelmaa ei voida vähätellä eikä se häviä, vaikka niin toivottaisiinkin, ainoaksi vaihtoehdoksi niille, jotka todella haluavat muuttaa yhteiskuntaa, on rakentaa aidosti vallankumouksellinen johto, joka on a) tukijoidensa demokraattisessa valvonnassa; b) pystyy vastustamaan järjestelmän korruptiota; c) pystyy tunnistamaan oikean tien eteenpäin taistelussa. Anarkismin teoreettinen sekavuus tässä kysymyksessä ja sen johtajuuden vastainen fetissi tarkoittavat, ettei se pysty tuohon tehtävään.

5. Vallankumouksellinen puolue

Kysymys vallankumouksellisesta johdosta vie suoraan kysymykseen vallankumouksellisesta puolueesta. Anarkistien vastustus puolueen ajatusta vastaan on, jos mahdollista, vieläkin tiukempaa, kuin sen valtion ja johdon vastaisuus. Se on taaskin hyvin ymmärrettävää. Se seikka, että puolueet, jotka ovat väittäneet olevansa marxilaisia, leniniläisiä ja työväenpuolueita, ovat olleet satojen miljoonien työtätekevien ihmisten sorron ja riiston välineitä ns. kommunistissa valtioissa, tuottaa väistämättä yleistä "puoluevastaisuutta". Kun tähän lisätään vielä sosialidemokraattisten ja reformististen puolueiden konservatiivinen, byrokraattinen ja karrieristinen luonne ja joidenkin äärivasemmistolaisten "puolueiden" melko naurettava lahkolaisuus, on laajalle levinnyt epäilys koko puolueajatusta kohtaan ehkä väistämätönkin.

Tosiasiaksi jää siltikin, että työväenluokan vallankumouksellisen puolueen rakentaminen on olennaista sekä päivittäisen luokkataistelun käymiselle ja vielä enemmän tulevan vallankumouksen menestymiselle.

Tähän on kaksi yksinkertaista ja pakottavaa syytä. Ensimmäinen on, että työväenluokkaa vastassa on vihollinen, joka on hyvin järjestäytynyt ja keskitetty ja sen on se lyödäkseen järjestettävä omat rivinsä. Tämä on totta jokaisella työpaikalla ja joka alalla, jossa työläiset kohtaavat pääoman keskitetyn voiman ja missä työvoiman järjestäytyminen ja toimintayhtenäisyys on ensi ehto kaikelle menestyksekkäälle vastarinnalle. Työläiset, jotka yrittävät haastaa pomonsa yksilöinä ilman kollektiivisen järjestön voimaa, saavat yksinkertaisesti potkut.

Vielä enemmän näin on koko yhteiskunnan tasolla, jossa pomojen valtaa suojelee kaikkein keskitetyin organisaatio, kapitalistinen valtio. Jokainen työläinen, jolla on vähimmäismäärä luokka- ja poliittista tietoisuutta, ymmärtää organisaation tarpeen, ja siksi ne anarkistit, jotka torjuvat kaiken järjestäytymisen, tuomitsevat itsensä täyteen eristykseen työväenluokasta.

Toinen pakottava syy vallankumoukselliseen puolueeseen on, että työväenluokan poliittinen tietoisuus kehittyy aina epätasaisesti. Kapitalistien kontrolli tiedotusvälineissä, koulutusjärjestelmässä, kirkoissa ja lukemattomissa muissa instituutioissa varmistaa, että "normaaleina" aikoina, siis silloin, kun ei ole joukkomittaista vallankumouksellista kamppailua, kapitalistinen ideologia harjoittaa voimakasta vaikutusta työläisten enemmistön ajatteluun.

Olisi aivan väärin kuvata työläisjoukot täysin aivopestyiksi hyväksymään passiivisina kaikki se, mitä kapitalismi heittää niille - heidän kokemuksensa riistosta, sorrosta, köyhyydestä, työttömyydestä jne takaa, että näin ei ole - silti on yhtä lailla totta, että porvarillisilla aatteilla on voimakas ote työväenluokasta. Työväenluokan tietoisuus on tyypillisesti ristiriitainen yhdistelmä kriittisiä ajatuksia, jotka juontuvat heidän omasta kokemuksestaan, ja taantumuksellisia aatteita, jotka syötetään ylhäältä. Monet työläiset esimerkiksi vihaavat pomoaan ja ymmärtävät, että laki on toinen rikkaalle kuin köyhälle, silti he omaksuvat rasistisia, seksistisiä ja muita ennakkoluuloja. Toiset työläiset saattavat vastustaa rasismia ja seksismiä, mutta silti uskoa, ettei teollisuus pyörisi ilman voittomotiivia. Normaaliaikoina vain työläisten vähemmistö vastustaa johdonmukaisesti kapitalismia ja torjuu johdonmukaisesti kapitalistiset aatteet.

Siksi on olennaista, että on olemassa tuohon poliittisesti tietoisten työläisten vähemmistöön perustuva poliittinen organisaatio käymään taistelua vallankumouksellisten aatteiden puolesta työväenluokan ja sorrettujen taistelun yleisen liikkeen sisällä.

Tästä syystä strategia, (monet anarkisteista hyväksyvät tarpeen työväenluokan järjestäytymiseen) - anarkosyndikalismin strategia, jää riittämättömäksi. Anarkosyndikalismi asettaa marxilaisen poliittisen puolueen vastakohdaksi vallankumouksellisen ammattiyhdistystoiminnan. Se on askel eteenpäin yksilöanarkismista siinä mielessä, että se ainakin yrittää sitoutua työväenluokkaan, mutta se ei riitä.

Ammattiliitot ovat olennaisesti joukkojärjestöjä, jotka työläiset ovat perustaneet neuvotellakseen ja kamppaillakseen palkoista ja olosuhteista kapitalististen tuotantosuhteiden puitteissa. Suorittaakseen tehtävänsä tehokkaasti heillä on oltava mahdollisimman laaja ja kattava jäsenkunta. Ihanteena olisi, että ammattiliitto kattaisi jokaisen työläisen kullakin työpaikalla, lukuunottamat selviä rikkureita, fasisteja ym. Tämä tarkoittaa, että ammattiliitot koostuvat väistämättä ja oikeutetusti työläisistä, joiden aatteet ovat hämäriä ja monissa kysymyksissä suorastaan taantumuksellisia.

Siksi on oltava olemassa vielä yksi taso työläisten järjestäytymisessä, poliittinen puolue, joka käy taistelua vallankumouksellisten aatteiden, vallankumouksellisen strategian ja vallankumouksellisen johdon puolesta ammattiliitoissa kuten myös muilla yhteiskunnan alueilla (työttömissä, opiskelijoissa jne), jotka eivät ole ammattiliitoissa tai työpaikoilla.

Ne anarkistit, jotka näkevät tarpeen koordinoituun taisteluun vallankumouksellisten aatteiden puolesta ja siksi muodostavat omat erilliset anarkistiset järjestönsä, muodostavat itse asiassa anarkistisia puolueita toisella nimellä. Se, että he eivät pysty sitä tunnustamaan avoimesti, joka antaa heille mahdollisuuden välttää niitä ongelmia, jotka vaivaavat muita järjestöjä, ei ole etu, vaan haitta, sillä heidän sekavuutensa tässä kysymyksessä ja heidän sekavuutensa kysymyksissä valtiosta ja johtajuudesta estää heitä seuraamasta mitään yhdenmukaista strategiaa tai pitämään yhtään selkeätä ideaa oman organisaationsa roolista ja rakenteista.

Tarve työväenluokan organisaatioon, ja työväenluokan tajunnan epätasainen kehitys ovat faktoja, jotka voi kiistää vain se, joka ajattelee, että on ultravallankumouksellista maalata työväenluokka kaikkein hehkuvimmin ja epätodellisin värein. Siksi tavallisin anarkistin vastaus on väittää, että erilaisten vallankumouksellisuudesta puhuvien puolueiden historia osoittaa, että ne väistämättä rappeutuvat byrokraattisuuteen, elitismiin, autoritaarisuuteen ja muihin paheisiin. "Mikä takaa," kysyy anarkisti, "ettei teidän aikomanne puolue kulje samaa tietä?"

Eikä tietenkään voi olla ehdotonta takuuta, kuten ei voi olla ehdotonta takuuta, että tulee vallankumous, tai että mielenosoitus onnistuu tai lakko menestyy, tai anarkismi, sen puoleen. Ainoa järkevä tapa suhtautua ongelmaan on ensin selvittää syy, miksi niin monet työläisjärjestöt ja -puolueet ovat degeneroituneet ja katsoa sitten, mitä voidaan tehdä sen välttämiseksi.

Anarkistit selittävät yleisesti puolueiden degeneraation joko johtajien synnynnäisellä vallanhimolla tai tiettyjen järjestömuotojen, kuten demokraattinen sentralismi, sisään rakennetulla autoritaarisuudella. Ensimmäinen selitys epäonnistuu, koska on selvää, että byrokraattinen degeneraatio on koskenut paitsi leniniläisiä puolueita, myös kaiken tyyppisiä muita työläisjärjestöjä, mukaan lukien reformistisia joukkopuolueita ja ammattiliittoja, mukaan lukien anarkosyndikalistisia.

Marxilaiset väittävät sitä vastoin, että tendenssi degeneroitumiseen johtuu paineesta työväenjärjestöihin, jota kapitalistinen yhteiskunta, josta ne nousevat, harjoittaa. Tuota painetta harjoitetaan kahdella tasolla. Yhtäältä riisto, sorto ja vieraantunut työ, jonka kapitalismi kohdistaa tavallisiin työläisiin, tekee heille vaikeaksi kehittää itseluottamusta ja tietoisuutta, jota tarvitaan omien johtajien valvomiseksi. Toisaalta kapitalismi luonteeltaan harjoittaa jatkuvasti korruptoivaa vaikutusta johtajiin erottaakseen heidät suoraan tai epäsuorasti tavallisista työläisistä.

Tämä selitys on erityisen tärkeä, kun selvitetään sitä, mikä oli epäilemättä pahin degeneroitumistapaus vallankumouksellisen liikkeen historiassa, bolševismin muuttumista stalinismiksi. Yhtäältä maailmankapitalismin paine Venäjän vallankumoukseen ulkoisesti tuetun ja pakotetun kansalaissodan muodossa käytännössä tuhosi työväenluokan, joka oli tehnyt vuoden 1917 vallankumouksen. Tuo luokka, joka oli 1917 noussut sellaisiin tietoisuuden ja itseluottamuksen korkeuksiin, tuli murskatuksi sodalla, nälällä, kulkutaudeilla ja täydellisellä talouden romahduksella, että oli mahdotonta jatkaa sen terveen demokraattista hallintoa yhteiskunnassa, ja johdon byrokratisoituminen astui väistämättä sisään. Toisaalta kapitalismin paine tuohon byrokratisoituneeseen johtoon (jota Stalin symbolisoi) vietteli sen hylkäämään suuntansa kansainväliseen vallankumoukseen (joka yksin olisi voinut pelastaa vallankumouksen) kilpaillakseen kapitalismin kanssa sen ehdoilla, siis perustamalla valtiokapitalistisen riiston kilpailevan kapitalistisen kasautumisen vuoksi.

Samat paineet, jotka toki toimivat varsin toisenlaisissa oloissa, tuottavat myös ammattiliitoissa sen, että niissä valtaa pitävät täysipäiväiset virkailijat, ja reformistisissa puolueissa sen, että niissä valtaa pitävät parlamentin edustajat.

Joten kuinka vallankumouksellinen puolue voi suojella itseään paineilta, jotka ovat aina olemassa kapitalistisessa yhteiskunnassa? Neljä oleellista toimenpidettä.

1) Puolueen on osallistuttava työtätekevien jokapäiväiseen kamppailuun. Tuo suhde luo vastapaineen kapitalismin harjoittamalle. Reformistiset puolueet päinvastoin perustuvat pääasiassa työläisten passiivisuudelle, ja lahkot eivät luo suhdetta työväenluokkaan lainkaan.

2) Puolueen tulee pitää tiukasti kiinni vallankumouksellisista periaatteista. Tämä itsessään sulkee laajalti pois sekä karrieristiset ainekset että poliittisesti takapajuiset ainekset, jotka ovat alttiita manipuloinnille.

3) Ilmeisistä syistä ei puolueen asemiin tai johtoon tule liittyä mitään aineellisia etuoikeuksia.

4) Puolueen rakenteen ja sääntöjen on yhdistettävä demokratia (täysi keskustelu ja väittely politiikasta, johdon vaali ja tilivelvollisuus) sentralismiin (toimintayhtenäisyys enemmistöpäätösten toteuttamisessa). Sentralismia tai kuria pidetään yleisesti, etenkin anarkistien keskuudessa, mekanismina, jolla harjoitetaan autoritaarista kontrollia ylhäältä. Tosiasiassa se on vallankumouksellisessa puolueessa yhtä paljon demokratian instrumentti, koska se takaa, että johtajat noudattavat puolueen politiikkaa, toisin kuin eidemokraattisissa sentralistisissa järjestöissä, joissa johtajat ovat "vapaita" olemaan piittaamaan puolueen politiikasta tai individualistisesti sopimaan siitä.

Lopulta puolueen elävä suhde luokkataisteluun on ratkaisevaa, eikä sitä voida taata etukäteen millään sääntörakenteella. Mutta se ei millään lailla muuta tarvetta vallankumouksellisen voiton puolueeseen ja kun ottaa huomioon jatkuvan paineen, jota kapitalistinen ympäristö harjoittaa kaikkia työväenluokan puolueita kohtaan, niin leniniläinen demokraattinen sentralismi juuri tarjoaa parhaat keinot vastustaa noita paineita.

Hylkäämällä puolueet yleensä ja leniniläisen puolueen erityisesti, anarkismi lähinnä edistää työväenluokan järjestöllistä ja poliittista riisumista aseista ja vallankumouksen tappiota.

[Etusivu] [Edellinen kappale] [Seuraava kappale]