3. Valtio

Anarkian kirjaimellinen merkitys on "ei johtajaa" ja vastustus valtiota ja hallitusta kohtaan - ei vain tiettyä valtiota tai tiettyä hallitusta, vaan kaikkia valtiota ja kaikkia hallituksia kohtaan kaikkina aikoina periaatekysymyksenä - on anarkismin määrittävä luonnehdinta uskontunnustuksena.

Anarkismi sanoo, että valtion, siis erityisten ihmisistä koostuvien elinten, jotka harjoittavat lainsäädäntöä- ja fyysistä valtaa yhteiskuntaan kokonaisuudessaan, pelkkä olemassaolo on sortoa, eikä sovi yhteen ihmisen todellisen vapauden kanssa. Sorron lopettamiseksi ja vapauden pystyttämiseksi on valtion hallitseminen korvattava itsehallinnollisella yhteisöllä, jossa ei ole mitään ylitse muiden olevaa valtaa.

Tavanomaisen viisauden mukaan tuollainen näköala on joko tuhoisa tai mahdoton. Tuhoisa, koska ilman valtiota yhteiskunta taantuisi kaoottiseen "kaikkien sotaan kaikkia vastaan", jossa ns. "viidakon laki" vallitsisi ja ihmisen elämä olisi "kurja, lyhyt ja kova" (kuten 1600-luvun yhteiskuntafilosofi Thomas Hobbes kerran sanoi). Mahdoton, koska on "ihmisluonto", että joku yksilö tai yksilöiden ryhmä nousisi väistämättä huipulle ja asettautuisi hallitsijoiksi. Paras siksi olisi tehdä valtiosta demokraattinen valitsemalla hallitus ja ylläpitämällä tiettyjä demokraattisia oikeuksia (puhevapautta jne).

Tavanomainen viisaus on kuitenkin tässä väärässä ja anarkismi on oikeassa. Antropologia antaa selvät todisteet, että ihmisolennot voivat elää yhteiskunnassa, jossa ei ole valtiota tai hallitusta ja että tuollaiset yhteisöt, jotka eivät ole lainkaan kaoottisia, ovat ainakin yhtä järjestäytyneitä kuin omamme. Antropologeilla on näyttöä monista tuollaisista amkefaalisista (ilman päätä) yhteiskunnista - hyvä esimerkki ovat Etelä-Afrikan kung- tai Kaluhan Brohmen - ja on hyviä syitä uskoa, että valtiottomuus oli normina niinä satoina ja tuhansina vuosina ihmiskunnan synnyn ja sen luokkiin jakautumisen välisenä aikana, jolloin maanviljelys, paimentaminen ja yksityisomaisuus syntyivät, siis kymmenestä viiteen tuhatta vuotta sitten.

Anarkismi on myös oikeassa katsoessaan kaikkien valtiomuotojen pitävän sisällään yhteiskunnan yhden ryhmän alistamisen toisen toimesta. Parlamentaarisen demokratian synty ei muuta tätä. Parlamentit, oli ne valittu miten tahansa, eivät pidä todellista valtaa, joka pysyy keskittyneenä valtion pysyvien viranhaltijoiden (kenraalien, poliisipäälliköiden, tuomareiden, virkamiesten jne) käsiin. Pankkiirit ja suurliikemiehet, jotka käyttävät tuota valtaa, käyttävät sitä omissa eduissaan, eivät tavallisten ihmisten hyväksi.

Mutta jos valtioton yhteiskunta on sekä mahdollinen että toivottava, miten sitten nykyisestä valtiosta päästään eroon? Tätä ratkaisevaa kysymystä käsitellessään anarkismi alkaa joutua ongelmiin.

Jotkut anarkistit, on sanottava, eivät edes yritä vastata siihen. He tyytyvät torjumaan valtion auktoriteetit puhtaasti henkilökohtaisena asenteena eivätkä tunne tarvetta muotoilla yhdenmukaista strategiaa sen lakkauttamiseksi. Mutta sellainen kanta on sekä tekosyy, koska se jättää valtion vapaaksi jatkamaan joukkojen sortoaan ikuisesti, ja itsensä kumoava, koska kukaan yksilö tai pieni ryhmä ei voi lopulta vastustaa valtion valtaa.

Jotkut yrittävät välttää valtiovaltaa pienten itsehallinnollisten yhteisöjen kautta maalla tai jopa kaupunkien slummeissa. Valitettavasti anarkistinen kommuuni kärsii samoista vaikeuksista kuin sosialistinen kommuuni, jotka Robert Owen ja utopistisosialistit ajoivat yli 150 vuotta sitten: a) se on käytännössä sopiva vain pienelle vähemmistölle; b) kyseinen vähemmistö on edelleen alttiina laajemman yhteisön kaikille paineille ja ennemmin tai myöhemmin (tavallisesti ennemmin kuin myöhemmin) kaatuu niihin.

Radikaalein ja vakavin vastaus tuohon kysymykseen on kuitenkin, että valtion tuhoaa vallankumous, siis kansannousu, jossa työväenluokka omalla suoralla toiminnallaan murskaa ja hajottaa olemassaolevan valtion ydinelimet - asevoimat, poliisin, oikeuslaitoksen, vankilat jne.

Marxilaiselta kannalta tuo on aivan oikein - omistihan Lenin tärkeimmän teoreettisen teoksensa Valtio ja vallankumous väitteelle, että vallankumouksen olemus on murskata valtiokoneisto (toisin kuin sosialidemokraattinen ja reformistinen käsitys, jossa vallataan olemassa oleva valtio). Lisäksi sillä on se etu, että kyseessä on prosessi, joka todella on historiallisesti tapahtunut, ensin Pariisin kommuunissa 1871, sitten Venäjän vallankumouksessa 1917, ja jokainen suuri kansanvallankumous, oli se sitten Saksan vallankumous 1918-23, Espanjan vallankumous 1936, Iranin vallankumous 1979 tai Romanian vallankumous 1989, osoittaa suuntaa samaan.

Vanhan valtiokoneiston murskaaminen nostaa kuitenkin heti esille kysymyksen siitä, millä se korvataan? Anarkismi on ollut varsin epämääräinen tässä kohdassa, mutta ainoa anarkististen periaatteiden mukainen vastaus on, että vanha valtio on korvattava heti itsehallinnollisella valtiottomalla yhteisöllä, ilman hallitusta tai keskusvaltaa. Tässä anarkistinen kanta menettää kaiken uskottavuutensa.

On yksi asia sanoa, kuten marxilaisuus sanoo, että kun sosialismi on lopullisesti vakiintunut kansainvälisesti, ja luokat ja luokkataistelu ovat kadonneet ja tuotanto saavuttanut tason, jossa elintarpeet voidaan taata kaikille ja missä tapa tehdä työtä kollektiivisesti on tullut toiseksi luonnoksi, valtio menettää tehtävänsä ja kuihtuu pois. On jotain aivan muuta ehdottaa kesken vallankumouksen, jolloin vallankumouksen menestys riippuu, kuten se väistämättä riippuu, hiuskarvan varassa, että vallankumouksellisen luokan olisi jaettava heti kaikki vallankäyttö.

On kaksi perussyytä, miksi se olisi tuhoisaa. Ensimmäinen on, ettei se ota huomioon vanhan hallitsevan luokan väistämätöntä vastarintaa. Luokkataistelu ei lakkaa kansannousun menestyksen myötä. Jokaisen vallankumouksen historia osoittaa, että paitsi ettei vanha hallitseva luokka pysähdy mihinkään säilyttääkseen valtansa, se ei myöskään pysähdy mihinkään saadakseen menettämänsä takaisin. Koska samanaikainen kansainvälinen vallankumous ei ole kovin todennäköinen, on myös pidettävä mielessä, että asemansa menettänyt porvaristo voi laskea ulkomaisten hallitusten ja taantumusvoimien tuen varaan.

Menestyksekkään vallankumouksen on laskettava kohtaavansa kaikkea byrokraattisesta yhteistyöhaluttomuudesta ja taloussabotaasista aseistettuun vastarintaan, terrorismiin, kansalaissotaan ja ulkomaiseen sotilaalliseen interventioon. Voiko vallankumouksellinen kansa puolustautua tuollaista vastavallankumouksellista toimintaa vastaan ilman työläismiliisiä tai -armeijaa, ilman kansanoikeuksia tai vallankumouksellista oikeutta, ilman järjestelmää, jossa päätöksenteko ja valta on keskitetty, siis ilman, että luotaisiin valtiovallan vallankumouksellinen muoto? Ei voi.

On monia historiallisia ennakkotapauksia tämän todistamiseksi, mutta otetaan hypoteettinen esimerkki. Oletetaan vallankumous Ranskassa, jota vastaan nousee National Frontin kapina Marseillessa ja Saksan tukemien oikeistolaisryhmien hyökkäyksiä koillisessa. Puolustaakseen itseään vallankumouksen olisi päätettävä, mitä joukkoja olisi keskitettävä koilliseen ja mitä lähetettävä NF:ia vastaan, samoin kuin miten varustaa ja aseistaa ne. Tämän olisi oltava kansallinen päätös, jonka on tehnyt kansallinen hallitus. Epäonnistuminen tuollaisten päätösten koordinoinnissa olisi yksinkertaisesti tappion resepti.

Toinen syy, jonka vuoksi vallankumouksellinen valtio on oleellinen, on uuden taloudellisen järjestyksen perustaminen. Valtava määrä tulee tehdyksi alhaalta tulevan aloitteen kautta tehdasvaltauksina, teollisuuden valvonnassa työläisten toimesta, jakeluosuuskuntien perustamisina jne, mutta valtio olisi korvaamaton alkuvaiheessa.

Ajatelkaa vaikka esimerkiksi ongelmaa, kuka omistaisi teollisuuden ja tehtaat, jotka on takavarikoitu kapitalisteilta. Jos nuo tehtaat omistaisi ei uusi valtio, vaan jokaisen yksittäisen yrityksen työntekijät, se paitsi haittaisi yhteistyötä ja suunnittelua, myös johtaisi kilpailuun eri työpaikkojen välillä ja talouteen, jossa pienet kapitalistiset liikkeet alkaisivat lisääntyä. Eikä kelpaa sanoa, että teollisuus kuuluisi yksinkertaisesti koko yhteisölle. Se olisi OK myöhemmässä vaiheessa, kun aidosti yhdistynyt yhteisö olisi olemassa, mutta kesken vallankumousta "yhteisö" olisi jakautunut vastakkaisiin ja sotaa käyviin luokkiin ja ryhmiin - siksi on aivan välttämätöntä vallankumouksellisen yhteisön, työväenluokan, kannalta, että on instituutioita, joissa sen edut ruumiillistuvat.

Tai kysymys työttömistä, sairaista ja muista, jotka tällä hetkellä elävät valtion avun varassa. Täysin kehittyneessä sosialistisessa (tai anarkistisessa) yhteiskunnassa työttömyys häviää ja tavarat jaetaan tarpeen mukaan, mutta välittömästi vallankumouksen jälkeen miljoonat valtion tuesta riippuvaiset ihmiset ovat edelleen väistämättä olemassa ja nääntyvät nälkään, ellei avustuksia makseta. Avustukset maksetaan veroista, jotka on peritty palkkaa ansaitsevalta väestöltä, siksi on oltava viranomainen, jolla on valta koota veroja vallankumouksen jälkeisinä viikkoina ja kuukausina, siksi on oltava valtio.

Anarkismin heikkous tässä on, että sillä on aivan liian usein romanttinen käsitys vallankumouksesta, jossa "suuren päivän" jälkeen kaikki vaikeudet ratkaistaan pelkällä hyvällä tahdolla. Vallankumouksessa monet miljoonat työtätekevät toimivat yhdessä muuttaakseen yhteiskuntaa ja siinä prosessissa muuttuvat itse - heidän poliittinen ja yhteiskunnallinen valveutuneisuutensa, heidän tunteensa siitä, että he ovat osa kollektiivia, muuttuvat ja laajenevat valtavasti. Ilman tätä ei uutta yhteiskuntaa voida rakentaa. Mutta muutosprosessi ei ole eikä voi olla sen kummemmin totaalinen kuin tasainenkaan siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki työväenluokan osat eivät ole osallisina taistelussa samassa määrin ja jotkut saattavat olla sen ulkopuolellakin. Vielä enemmän se pitää paikkansa niiden miljoonien osalta, jotka muodostavat alemmat keskiluokat. Niinpä tietyn aikaa vallankumouksen jälkeen on väestönosa, joka yleisen maailmankatsomuksensa tai tiettyjen kysymysten vuoksi on edelleen vanhojen aatteiden vaikutuksessa tai seuraavat vanhan hallitsevan luokan johtoa. Sellaisia ihmisiä on joskus pakotettava, jos tarpeen, voimakeinoin, hyväksymään enemmistön päätökset.

Periaatteessa kysymys on samasta asiasta, kuin työläisten järjestäessä lakkovartiota estääkseen omaa vähemmistöään rikkomasta lakkoa. Lopultakin työläisvaltio on vain lakkovartio, joka on nostettu korkeimmalle mahdolliselle tasolle.

Jotkut anarkistit kuitenkin väittävät, että sillä hetkellä, kun on olemassa valtio, se merkitsee etuoikeutettua eliittiä, jonka valta on pilannut, ja josta pian muodostuu uusia tyrannia. Mutta se unohtaa sen seikan, että työväenluokka on toistuvasti osoittanut kykynsä luoda vallankumouksellisen vallan elimiä, jotka ovat täysin erilaisia muodoltaan ja sisällöltään, kuin vanha kapitalistinen valtio, ja ovat sekä demokraattisia että tasavertaisia.

Pariisin kommuuni 1871 loi periaatteet, että kaikkien virkamiesten olisi oltava vaaleilla valittuja, heidät olisi voitava erottaa ja heidän tulisi saada samaa palkkaa kuin työläisten. Työläisneuvosto, joka ensimmäisen kerran tuli esille Pietarissa 1905 vallankumouksessa ja sitten levisi kautta Venäjän 1917, vei tämän vaiheen pitemmälle, kun edustajat valittiin työpaikoilta. Se lisäsi huomattavasti alhaalta tulevan valvonnan osuutta tehdessään edustajista vastuullisia kollektiiveille, joissa demokraattinen keskustelu ja väittely saattoivat tapahtua. Sen jälkeen työläisneuvostoja on ollut Saksan vallankumouksessa 1918-19, Italiassa 1920, Unkarissa 1956 ja alkeismuodossa Chilessä 1972, Iranissa 1979 ja Puolassa 1980.

Työläisneuvostoja ei luoda ennalta määrätyn piirustuksen mukaisesti, vaan ne nousevat spontaanisti taistelusta. Ne ovat työväenluokan omaksuman järjestäytymisen looginen muoto, kun sen taistelu alkaa esittää haasteen järjestelmälle kokonaisuudessaan ja ne edustavat sitä uuden työläisvaltion ydintä, joka korvaa vanhan kapitalistisen valtion ja aloittaa siirtymisen luokattomaan yhteiskuntaan, jossa valtio kuihtuu pois.

Perustava seikka on seuraava. Valtio on epäilemättä instituutio, joka ei ole ikuinen, mutta se ei myöskään ole vain virhe tai huono ajatus, joka on jotenkin asettunut ihmiskunnan mieleen pitäen meitä kaikkia orjuudessa, kunnes anarkisti tulee näyttämölle selittämään, ettei sitä tarvita. Valtio nousee tietyistä taloudellisista ja yhteiskunnallisista oloista - ennen kaikkea yhteiskunnan jakautumisesta toisilleen vastakkaisiin luokkiin tuotantovoimien alhaisen tason vuoksi - eikä sitä voida lakkauttaa, ennen kuin nuo olemassa olevat olot on muutettu. Lisäksi noiden olojen muuttamiseksi on välttämätön uusi vallankumouksellinen valtion muoto. Kieltäytymällä tunnustamasta tätä anarkismi, kaikista hyvistä pyrkimyksistään huolimatta, tuomitsee itsensä merkityksettömyyteen, tai jos sen aatteet vallitsevat vallankumouksellisessa liikkeessä, se tuomitsee vallankumouksen tappioon.

[Etusivu] [Edellinen kappale] [Seuraava kappale]