Ei varmaankaan ole toista käsitettä, joka läheisemmin liittyisi Marxiin ja marxilaisuuteen, kuin luokka, mutta ei kyllä ole toista käsitettä, jota olisi yhtä paljon ymmärretty väärin. Epäselvyys luokasta vallitsee joka tasolla: tiedotusvälineissä, arkielämässä ja ehkä varsinkin akateemisessa maailmassa.

Yksi tavallisimpia sekaannuksia on käsitys, että luokassa olisi ensi sijassa kysymys ihmisten yhteiskunnallisesta alkuperästä, heidän asemastaan syntyessä sekä perityistä etuoikeuksista tai peritystä epäedullisesta asemasta. Se on pääasiassa jäännettä porvariston taistelusta feodalismia vastaan, kun porvaristo puolusti ”tasa-arvoa” (laillisten oikeuksien ja mahdollisuuksien) feodaaliaristokratian perittyjä etuoikeuksia ja valtaa vastaan. Juuri tämä näkemys johtaa hyvin virheelliseen ajatukseen, että luokka olisi katoamassa tai käymässä vähemmän merkitykselliseksi nyky-yhteiskunnassa (tai että Amerikka, koska ei koskaan ollut feodaalinen ja jolla ei ollut aristokratiaa, olisi jotenkin luokaton yhteiskunta). Tietysti on totta, että perityt etuoikeudet ja varakkuus esittävät yhä tärkeää osaa suurimmassa osassa nykykapitalismia (ei tarvitse kuin katsoa brittihallitusta, joka koostuu entisistä Etonin oppilaista), mutta se ei ole asian ydin marxilaisessa teoriassa sen kummemmin kuin todellisessa yhteiskunnallisessa käytännössä. Keskeistä on nykyinen yhteiskunnallinen asema, ei yhteiskunnallinen alkuperä. Työväenluokkaisten vanhempien lapsi, josta tulee johtaja tai pomo, käyttäytyy johtajan tai pomon, ei työläisen tavoin. Musta nuori, josta kasvettuaan tulee Yhdysvaltain presidentti, käyttäytyy USA:n imperialismin poliittisena edustajana, ei mustien edustajana.

Toinen laajalle levinnyt väärinkäsitys on, että luokassa olisi etupäässä kysymys tuloista ja/tai elämäntavasta. Tietysti luokka esittää suurta osaa tulojen ja elämäntavan määrittämisessä, mutta sen kummemmin tulot kuin elämäntapakaan eivät määritä luokkaa. Vaurauden ja elämäntavan epätasavertaisuus, oli se sitten kuinka laajaa tahansa, muodostaa kuitenkin jatkumon ylhäältä alas eikä voi siksi antaa johdonmukaista analyysiä luokkarakenteesta. Tulojen tai elämäntavan perusteella voisi päätellä, että luokkia on viisi, kymmenen tai viisitoista, tai ei yhtään: ja kumpikin tapa on mielivaltainen. Lisäksi yksilöillä saattaa olla samat tulot ja he voivat olla eri luokkien jäseniä, esim. ammattimies ja pikkupuodin omistaja, tai olla saman luokan jäseniä, mutta omata hyvin erilaiset elämäntavat, esim. kaivostyöläiset ja sairaanhoitajat (molemmat osa työväenluokkaa).

Sosiologiassa, joka on luokasta vastaava akateeminen oppiaine, luokka määritellään tavallisesti eri elämän mahdollisuuksilla (mahdollisuudet saada tavaroita ja palveluita, koulutusta hyvän työn saamiseksi, terveen ja pitkän elämän elämiseksi) ja marxilaista luokkateoriaa käsitellään suunnilleen seuraavasti:

Marxilla sen mukaan luokkaa määrittää ”suhde tuotantovälineisiin” – mikä johtaa malliin kahden luokan yhteiskunnasta, joka koostuu omistavasta kapitalistiluokasta eli porvaristosta, ja omaisuudettomasta työväenluokasta eli proletariaatista. Siinä on jonkin verran perää, mutta se on liian yksinkertaistettu; nyky-yhteiskunnan analyysiin vaaditaan mutkikkaampi malli ja sen antavat Max Weber ja hänen myöhemmät opetuslapsensa. Weberillä luokassa ei ole kyse vain omistajuudesta tai omistamattomuudesta, vaan asemasta työmarkkinoilla. Kapitalistien ja (tavallisten) työläisten välissä on keskiluokka, joka perustuu henkiseen osaamiseen ja koulutukseen, jonka he tuovat työmarkkinoille. Kun kapitalismista tulee teknologisesti hienostuneempaa tuo luokka kasvaa kun taas työväenluokka supistuu. Luokkapolarisoitumista ei tapahdukaan. Lisäksi yhteiskunnassa on monia muita jakoja, jotka perustuvat ”statukseen” (yhteiskunnallinen arvostus) – nykyweberiläiset viittaisivat etenkin sukupuoleen ja etniseen taustaan – jotka kulkevat läpi luokan ja ovat usein tärkeämpiä kuin luokka määritettäessä ihmisten identiteettiä, ja jotka Marx ja marxilaiset ovat sivuuttaneet.

Tämä on virheellinen näkemys Marxin luokkateoriasta monin tavoin – Marxilla ei ollut yksinkertaista kahden luokan mallia ja hän oli hyvin selville välikerrosten, ns. keskiluokan olemassa olosta, ja kiinnitti paljon enemmän huomiota sukupuoli- ja rotukysymyksiin kuin Weber koskaan – mutta tämä ei ole avainseikka. Avainseikka on, että marxilaisen luokkateorian ytimessä eivät ole epätasavertaiset elämänmahdollisuudet (niin tärkeitä kuin ne ovatkin), vaan riisto, lisäarvon imeminen, josta keskusteltiin edellisessä kappaleessa. Juuri jokapäiväinen tosiasiallinen riisto, kapitalismin yhteiskunnallisten suhteiden olennainen eturistiriita, tekee kapitalisteista ja työläisistä yhteensovittamattomia luokkia.

Kapitalistit ovat niitä, joiden selviäminen (kapitalisteina) riippuu liikevoitosta, joka juontuu lisäarvosta, jota saadaan palkkatyötä tekevistä. Työläiset ovat niitä, joiden selviäminen riippuu palkoista, joita he saavat myydessään työvoimaansa kapitalistille. Tämä suhde lukitsee ensinmainitun ja jälkimmäisen ikuiseen taisteluun. Oli kapitalisti sitten perinyt tai luonut pääomansa, käynyt yksityiskoulun tai syntynyt kunnan vuokratalossa, tai oli työläisen palkka korkea tai matala, työpaikka toimisto tai koulu tai tehdas, tai liittyi siihen ensisijaisesti henkistä tai fyysistä ponnistelua, se ei muuta eturistiriidan olemusta.

Eturistiriidan lähde on tuotannon paikassa ja tuo ristiriita laajenee, vieraantuminen rinnallaan, kautta tuohon tuotantoon perustuvan yhteiskunnan. Siitä tulee eturistiriita, luokkaristiriita jokaisessa valtion ja julkisen politiikan kysymyksessä aina verotuksesta terveyspalveluihin, rikokseen ja rangaistukseen, ulkopolitiikkaan, asemenoihin, sotaan ja ympäristön säilyttämiseen.

Sen kummemmin Weber kuin hänen sosiologiperillisensä, tai toimittajat tai tiedotusvälineiden kommentoijat, eivät tajua tätä lainkaan ja siten heidän kritiikkinsä Marxiin menee täysin ohi maalin.

Keskiluokat, josta he puhuvat niin paljon, ovat toki olemassa, mutta niiden asemaa ei määritä sen kummemmin niiden status kuin elämäntapakaan (toistan, status ja elämäntapa ovat luokka-aseman seurauksia, eivät syitä), vaan niiden rooli riistoprosessissa ja luokkaristiriidassa.

Porvariston (kapitalistiluokan) ja proletariaatin (työväenluokan) välillä on kaksi varsin suurta sosiaalista ryhmää. Ensimmäinen on pienyrittäjät, klassinen pikkuporvaristo, jonka tyypillinen edustaja on pikkukauppias. Tätä kerrostumaa sortaa suurliikemaailma, jossain määrin jopa riistää (finanssipääoman ja pankkien kautta), mutta se on myös ja keskeisesti palkkatyön riistäjä. Toinen ryhmä kohdistuu johtajista, jotka ovat palkattuja työntekijöitä, mutta joiden tehtävä on valvoa lisäarvon hankkimista työläisistä.

Esimerkkejä

Tavallisina aikoina, kun hallitseva luokka on lujasti vallassa ja vallitsee yhteiskuntaa kokonaisuudessaan, hyväksyy keskiluokka suurelta enemmistöltään nurkuenkin ylemmän porvariston johdon ja auktoriteetin. Kun hallitsevan luokan ote heikkenee tai se ajautuu kriisiin, osat keskiluokkaa, etenkin sen alemmista kerroksista, voidaan saada työväenluokan puolelle sillä edellytyksellä, että työväenluokka näyttäisi pystyvän ratkaisemaan yhteiskunnan kriisin. Jos työväenluokka ei näytä pystyvän siihen rooliin keskiluokat saattavat heilahtaa kauas oikealle ja muodostua fasismin yhteiskunnalliseksi perustaksi.

Luokan ymmärtäminen eri tavalla marxilaisessa ja weberiläisessä tai "talonpoikaisjärkisessä” mielessä johtaa jyrkän erilaisiin kuviin luokkarakenteesta nykykapitalismissa. Marx painotti, että ”Samassa määrässä kuin porvaristo, so. pääoma, kehittyy, kehittyy myös proletariaatti, nykyajan työläisten luokka” ja että ”proletaarinen liike on valtavan enemmistön itsenäistä liikettä valtavan enemmistön eduksi”. [Kommunistisen puolueen manifesti]

Weberiläinen ja talonpoikaisjärkinen näkemys taas on, että kapitalismin kehitys johtaa proletariaatin osuuden kutistumiseen väestöstä. Kysymystä ei voi ratkaista pelkästään laskemalla päitä, koska todellisuudessa kiista on siitä, mitkä päät on laskettava. Weberiläisille proletariaatti koostuu vain ”teollisuus-” tai ”ruumiillista työtä” tekevistä työläisistä (termit ovat itsessään ongelmallisia – eikö konekirjoittaja työskentele käsillään, eikö sähköasentaja käytä aivojaan?), joiden määrä tosiaan kehittyneissä kapitalistisissa maissa on supistumassa, kun taas ”valkokaulus-” tai ”ei-ruumiillista työtä" tekevät työläiset, jotka nähdään keskiluokkana, lisääntyvät. Marxilaiselta näkökannalta kuitenkin enemmistö, vaikkeivät kaikki, valkokaulustyöntekijät (opettajat, sosiaalityöntekijät, virkamiehet, konekirjoittajat, sihteerit, kaupan työntekijät, sairaanhoitajat jne.) elävät myymällä työvoimaansa ja kapitalistit riistävät heitä. Eräiden valkokaulustyöläisten, kuten julkisen sektorin opettajien ja terveysalan työntekijöiden riistäminen on vaikeampaa nähdä kuin työläisten, jotka tuottavat tavaroita yksityisillä aloilla, mutta todellisuudessa he tuottavat ja uusintavat työvoimatavaraa kapitalistiselle valtiolle, siis kapitalistiluokalle ja kapitalistiselle järjestelmälle kokonaisuutena ja muiden työläisten tavoin he saavat vähemmän kuin tuottamansa arvon. Siten he ovat osa työväenluokkaa ja toimivat käytännössä sellaisena: virkamiesliitto PCS ja opettajaliitto NUT ovat olleet viime aikaisissa eläkeoikeuksista käydyissä taisteluissa eturintamassa kun taas opettajat ja verovirkailijat ovat esittäneet merkittävää osaa Egyptin käynnissä olevassa vallankumouksessa. Kun tämän kerran tajuaa on selvää, että työväenluokka eli proletariaatti muodostaa edelleen väestön valtaenemmistön kehittyneissä kapitalistisissa maissa, noin 70 prosenttia tai enemmän, ja siitä on tulossa enemmistö koko maailmassa.

On kiinnostavaa huomata, että kun porvarilliset näkemykset luokkajaosta työväenluokan ja keskiluokan välillä koskevat jakoa ammattien välillä (esim. kaivostyöläiset ja opettajat), marxilaisilla jakolinja kulkee ammattien sisällä. Niinpä useimmat opettajat ovat työläisiä, mutta johtajaopettajat ovat johtajia, useimmat sosiaalityöntekijät ovat työläisiä, mutta (Britanniassa) tiiminjohtajat ja heitä ylemmät käyvät keskiluokkaisiksi. Virkakunnassa alimmat ovat työväenluokkaa, mutta ylimmät ovat enemmän tai vähemmän osa hallitsevaa luokkaa. On myös kiinnostavaa, että kun useimmat akateemiset sosiologit jättävät huomiotta tai eivät huomaa näitä eroja, työläiset, etenkin ay-ihmiset, jotka todella tekevät näitä töitä, ovat erittäin selvillä siitä.

Marxilla tärkein piirre hänen luokkateoriassaan on, miten hän tunnistaa työväenluokan vallankumouksellisen roolin. Siinä oli kolme ainesosaa: ensinnäkin työväenluokan eturistiriita kapitalistiluokan kanssa (jota jo hahmottelin); toiseksi sen voima; kolmanneksi sen kyky luoda luokaton yhteiskunta. Työväenluokan voima juontuu siitä seikasta, että sen työ on yhteiskunnan vaurauden ja liikevoiton tärkein tuottaja, siitä, että kaikki liikenne-, energiantuotanto-, tietoliikennejärjestelmät ja kaikki valtion toiminta on riippuvaista työvoimastaan, ja sen keskittymisestä suuressa määrin työpaikoilla ja kaupunkeihin. Tämä voima antaa työväenluokalle kyvyn lyödä porvaristo ja sen valtio. Sen kyky luoda luokaton yhteiskunta juontuu sen taistelun väistämättä kollektiivisesta luonteesta (pienimmäistä paikallistaistelusta laajimpaan yleislakkoon ja kapinaan), siitä seikasta, että se voi ottaa haltuunsa tuotantovälineet vain kollektiivisesti, ja sen potentiaalista, jollaista ei millään luokalla ennen historiassa ole ollut, olla sekä tuottava että hallitseva luokka yhteiskunnassa samaan aikaan ja siten lopettaa koko luokkajaon perusta.

alkuperäinen teksti on luettavissa John Molyneux'n blogissa http://johnmolyneux.blogspot.fi/2013/04/the-marxist-analysis-of-class.html

Julkaisemme alla USA:ssa toimivan International Socialist Organization nettisivustolla ilmestyneen Pohjois-Korean vuonna 2012 tapahtuneeseen johtajanvaihdokseen liittyvän artikkelin. Artikkelin kärki kohdistuu yhdysvaltalaisiin maolaisjärjestöihin ja näiden kritiikittömään suhtautumiseen Pohjois-Korean johtoon, mutta suomalainen lukija voi tunnistaa samanlaisia piirteitä eräissä kotimaisissa stalinistijulkaisuissa.

Miksi kolme amerikkalaista vasemmistojärjestöä ylistää Pohjois-Korean diktaattoria Kim Jong-iliä ja juhlii hänen hallinotaan sosialismin mallina?

Luotettavaa tietoa Pohjois-Koreasta voi olla vaikeata saada. Hallitus on salamyhkäinen ja valtavirran tiedotusvälineet – sen sijaan että tekisivät tutkivaa työtä – nojaavat tyypillisesti virallisiin amerikkalaislähteisiin, jotka ovat demonisoineet maata ja valehdelleet siitä vuosikymmenet, kylmän sodan alkupäivistä saakka.

Uteliaat lukijat ovat siksi saattaneet kääntyä vasemmistolaisiin lähteisiin, jotta saisivat selville, mitä Pohjois-Koreassa on tapahtumassa johtaja Kim Jong-ilin vuonna 2011 tapahtuneen kuoleman jälkeen ja hänen poikansa noustua valtaan. He etsisivät sitä, mitä he eivät löydä valtaapitävien lehdistöstä – selostuksia siitä, kuinka suurvallat, kuten Japani ja USA ovat rikollisesti käyttäneet maata hyväkseen, sekä analyysiä Pohjois-Korean dynastisen diktatuurin luonteesta.

Mitä he useilta vasemmistolaisilta verkkosivuilta ovat löytäneet, on vähintäänkin pettymys: lausuntoja ja artikkeleita, jotka eivät eroa Pohjois-Korean hallitsevan puolueen julkaisemista, joissa ylistetään Kim Jong-ilin johtoa ja puolustetaan hänen tuntemattoman, hiukan yli 20-vuotiaan poikansa nousua asemaan, jota ei kyseenalaisteta.

Se kuulostaa satiirilta. Mutta oikeasti tällaista ei voi keksiä omasta päästä. Workers World Party (WWP) lähetti surunvalittelut Kim Jong-ilin puolueelle sen johtajan kuoleman johdosta [1]. Party of Socialism and Liberation (PSL) julisti, että Kimin pojan, Kim Jong-unin nostaminen edusti [2] "hyvin laadittua suunnitelmaa seuraajasta." Freedom Road Socialist Organization (FRSO-Fight Back) tiivisti Kim Jong-ilin vallan [3] todisteeksi siitä, että Korea "pysyy lujana."

Näissä lausunnoissa tai artikkeleissa ei ollut mitään kritiikkiä. Ne kaikki vahvistivat uskomuksen, mitä nämä järjestöt ovat pitäneet yllä koko ajan – että Pohjois-Korea, maa, jossa yksi ihminen pitää diktatorista valtaa ja kansan valtaenemistö elää köyhyydessä, on mallisosialismia, jota pitäisi ylistää niiden, jotka taistelevat paremman maailman puolesta.

Niiden asenteet Pohjois-Koreaa kohtaan kertovat meille paljon, mitä sosialismi merkitsee WWP:lle, PSL:lle ja FRSO:lle. Voimme olla täysin selkeitä sanoessamme: Pohjois-Korean järjestelmän puolustaminen sosialistisena on ristiriidassa aidon sosialistisen tradition ja ennen kaikkea sen sitoutumisen kanssa tasavertaisuuteen, joukkodemokratiaan ja työväenluokan valtaan.

- - - - - - - - - - - - - - - -

Onhan olemassa viitteitä, ettei Pohjois-Korea ole sosialistinen, ja ne olisivat Marxia ja Engelsiä lukeneensa väittäneet voineet huomata.

Otetaan esimerkiksi epätasa-arvo. ”Rakastetun johtajan” viikottaisen baarilaskun huhuttiin olevan monta kertaa korkeampi kuin tavallisen pohjoiskorealaisen vuositulo [4].

Vaikka vähentäisi ne liioittelut, joita voi odottaa vihamieliseltä länsilehdistöltä, kukaan ei oikeastaan väitä, että Kimin perhe olisi säästellyt mukavuuksistaan.

Tai itse perimysprosessi Kim Jong-ilin kuoleman jälkeen. Korkein valta siirtyi hänen pojalleen, kuten se oli siirtynyt hänelle itselleen oman isän, Kim Il-sungin jälkeen vuonna 1994. Se ei tunnu merkiltä yhteiskunnasta, jossa joukoilla olisi demokraattinen kontrolli politiikassa ja taloudessa.

PSL vakuuttaa meille kuitenkin, että Kim Jong-un ”on ollut isänsä mukana tärkeissä virallisissa kokouksissa kuluneiden kahden vuoden aikana.” Tällainen koulutus- ja testausohjelma tuntuu paljon lievemmältä kuin se, minkä George W. kävi läpi tullakseen Bushin perheen toiseksi presidentiksi.

Tosi asiassa Pohjois-Korean perimysprosessi näyttäisi olevan miltei peilikuva vallan siirrosta Etelä-Korean chaebolissa, valtion suosimissa, perheiden johtamissa teollisuusjäteissä, kuten Hyundaissa, jotka hallitsevat Korean niemimaan eteläisen osan taloutta. Kun ajattelee, se ei eroa perimysprosessista Ford Motor Companyssakaan.

Siinäpä se. Pohjois-Korean sukulaisten suosiminen tekee siitä tavallista – tyypillistä yhteiskunnille niin idässä kuin lännessäkin, missä taloudellinen ja poliittinen valta keskittyy huipulle.

Saatatte ajatella, että eihän Pohjois-Korea ja sen järjestelmä mitenkään tavallinen ole. No… kyllä ja ei. Tässä on syytä erottaa tosiasiat kuvitelmista.

Pohjois-Korean järjestelmä on erittäin salamyhkäinen ja militarisoitu, mikä erottaa sen muista hallituksista. Mutta se ei johdu siitä, että sen johto olisi erityisen ”hullu” tai ”vainoharhainen”, kuten lännen poliitikot ja tiedotusvälineet toistuvasti väittävät.

Korea kokonaisuudessaan, ja erityisesti jaettu Pohjois-Korea, saivat erityisen kovaa kohtelua viime vuosisadalla, ensin Japanilta ja sitten USA:lta. Rasistinen Japanin siirtomaavalta teki tilaa toisessa maailmansodassa Korean sodalle 1950-53, jonka aikana USA, jotka tuki etelän hallitusta entisen Neuvostoliiton tukemaa pohjoista vastaan, palopommitti jokaisen pohjoisen asutuskeskuksen. Miljoonat saivat surmansa eikä muuta jäänyt kuin savupiiput.

Mutta tätä meille ei lännessä kerrota. Kun Colin Powell, entinen USA:n puolustushaarojen komentajien neuvoston puheenjohtaja ja myöhempi George W. Bushin hallituksen puolustusministeri, uhkasi kongressissa todistaessaan muuttaa Pohjois-Korean ”hiilibriketiksi” [5] 90-luvulla, hän ei ehkä tajunnut, että USA oli sen tehnyt jo kerran. Miljoonat pohjoiskorealaiset kuitenkin tiesivät. Pohjois-Korean raskas aseistautuminen näyttää täysin järkevältä tässä valossa, kun valtion johtajat pyrkivät estämään aiemman painajaisen toistumista.

Korean sodan jälkeen USA on pitänyt yllä vihamielisyyksiä kauppasaarrolla ja luottoboikotilla, jotka ovat olleet voimassa sodasta lähtien. USA rikkoi myös heti aseleposopimusta, joka päätti sodan – se kielsi laadullisesti uudenlaisten aseiden käyttöönoton – suuntaamalla pohjoista kohti ydinaseita pysyvästi. Ilmavalvonnasta tuli rutiinia ja sitä täydennettiin myöhemmin vakoilusatelliiteilla. Ei ihme, että niin monet Pohjois-Korean tärkeistä laitoksista on rakennettu maan alle.

Jossain mielessä Kimin perheen kansainvälinen käyttäytyminen on siis täysin rationaalista. Valitettavasti PSL, WWP ja FRSO käyttävät tätä sosialistista periaatetta – tukea Pohjois-Korean oikeudelle olla vapaa imperialismin sekaantumisesta ja vallasta – verukkeena hallinnon käyttäytymiselle kotimaassa, sysäten syrjään väitteet, että se olisi sortava diktatuuri.

- - - - - - - - - - - - - - - -

Lausunnoissaan ja artikkeleissaan PSL, WWP ja FRSO pyrkivät oikeutetusti arvioimaan Kim Jong-iliä niiden instituutioiden mukaan, jotka hän loi tai joita hän johti.

Esimerkiksi FRSO vatvoo sosiaalipalveluiden järjestelmää, johon kuuluu yleinen terveydenhuolto ja koulutus sekä ilmainen asunto. Tämä saavutus on merkittävä maalle, jolla on Pohjois-Korean rajoitetut resurssit. Se ei kuitenkaan ole merkittävä maalle, jossa valtio kontrolloi kaikkea. Valtion on järjestettävä terveydenhuolto, koulutus ja asunnot, koska valtion ohella ei ole muita instituutioita – ellei lasketa Kimin Työväenpuoluetta, joka on sidoksissa valtioon ja tunkeutuu Pohjois-Korean elämän kaikille osa-alueille.

Juuri tämä näitä järjestöjä Kimin Koreassa viehättääkin. PSL, WWP ja FRSO yksinkertaissesti samaistavat sosialismin ja valtion kontrollin. Ne eivät kysy, kuka kontrolloi valtiota. Ne saattavat "pitää parempana”, että työläiset kontrolloivat valtiota demokraattiseksti, mutta eivät pidä työläisvaltaa keskeisenä sosialismin piirteenä.

Tässä ne eroavat Marxin ja Engelsin traditiosta, joka on aina pitänyt kiinni siitä, että sosialismi tarkoitti ”voittoa taistelussa demokratiasta” ja että ”työväenluokan vapauttamisen täytyy olla työläisten oma asia.”

Mitä siihen tulee, mitä instituutioita Kim todella rakensi?

Ensinnäkin, hän johti Kolmen vallankumouksen joukkueita 70-luvun alussa. Joukkueet oli muodostettu puolueen kaadereista, niissä oli paljon juuri yliopistonsa päättäneitä, jotka levittäytyivät tehtaille ja maatiloille jakamaan viisautta siitä, miten asioita hoidetaan. According to Jae Chong Lim's study of the regime Jae Chong Limin järjestelmästä tekemän tutkimuksen mukaan [6] jopa Työväenpuolueen oma kirjallisuus totesi, että joukkueet saivat mainetta ”ärsyttävinä tyyppeinä”, jotka paljolti itse Kimin tapaan pitivät itseään suunnilleen kaiken asiantuntijoina.

Joukkueet ehkä epäonnistuivat antamaan panosta talouden rakentamisessa, mutta niiden onnistui antaa nuorelle Kim Jong-ilille henkilökohtaista valtaa vuosikymmeninä ennen kuin hän seurasi isäänsä 90-luvulla.

Kim Il-sungin kuoleman jälkeen Kim Jong-il sitten käänsi huomionsa armeijan rakentamiseen – ohittaen Työväenpuolueen valtarakenteet, joihin hänen isänsä oli nojannut. Puolueella ei ole ollut puoluekokousta sitten vuoden 1980, eikä nuorempi Kim ole koskaan käynyt sellaisessa valtakautenaan.

Toimittaja Selig Harrison toteaa kirjassaan Korean Endgame, että Kim teki strategisia armeijan upseerien nimityksiä 90-luvulla syrjäyttääkseen vanhan polven ja luodakseen kenraalien ytimen, joka olisi henkilökohtaisesti hänelle kiitollisuudenvelassa.

Samaan aikaan Kim korotti armeijan asemaa Pohjois-Koreassa kuuluisalla ”armeija ensin” –politiikallaan. WWP ylisti Pohjois-Korean työväenpuolueelle lähettämässään surunvalittelussa armeijan korostamista oikeana liikkeenä USA:n esittämien uhkien valossa – mutta jätti huomaamatta, että tuo politiikka oli Kimin menetelmä pönkittää omaa kontrolliaan valtioon.

Vuonna 1998 uusi perustuslaki siunasi Kansallisen puolustuskomitean maan korkeimmaksi vallaksi. Kimistä tuli komitean puheenjohtaja aivan kuten hän oli seurannut isäänsä Työväenpuolueen pääsihteeriksi muutama vuosi aiemmin. Valtion, ja kansakunnan, samaistaminen armeijaan, mikä oli lähellä jo Kim Il-sungin aikana, täydellistyi ja selkeytyi Kim Jong-ilin kaudella. Kuten Harrison toteaa, Työväenpuolue kirjoitti vuonna 1999, että:

etusijan antaminen Armeijalle on täydellinen politiikan käytäntö nykyaikana … johdon käytäntö, joka ratkaisee kaikki Vallankumouksessa nousevat kysymykset. Vallankumouksellinen filosofiamme on, että Armeija on täsmälleen Puolue, kansa ja valtio.

Siinä on suoraan tunnustettu, että kokonainen kansa on organisoitu autoritaarisimman mahdollisen mallin, armeijan, mukaisesti. On PSL:ltä, WWP:ltä ja FRSO:lta hirvittävä petos kutsua tätä yhteiskunnallisen organisaation tapaa "sosialismiksi”.

- - - - - - - - - - - - - - - -

PSL näkee paljon vaivaa haastaakseen ajatuksen, että "Pohjois-Koreassa olisi niin kutsuttu henkilökultti” ja raivoaa väitteelle, että suremisen joukkonäytökset Kimin kuoleman jälkeen olisi ”järjestetty”. ”Tuo syytös on erittäin loukkaava,” PSL kirjoittaa. ”Se on holhoava ja jättää huomiotta korealaiseen kulttuuriin syvälle juurtuneet perinteiset sururituaalit.”

On totta, että korealaisten rituaalit – ja korealaiset arkielämässä muutenkin – ovat emotionaalisesti ilmeikkäitä, enemmän kuin kiinalaisten ja japanilaisten. Mutta on eri asia sanoa, että oli vain ”traditionaalista” koota ihmisiä sadoin tuhansin purevaan pakkaseen suremaan valtionjohtajia muistomerkkien ja heidät kymmenen tai sata kertaa luonnollisesta koosta suurentavien valokuvien varjoon.

Se kyllä näyttää ”järjestetyltä”. Ja entä sotilaat marssimassa muodostelmissa aseineen valtavissa riveissä – eikö heidän tarvinnut harjoitella?

PSL ja FRSO vastustavat oletusta, että tämä ”surun esittäminen” olisi pakotettua tai teeskenneltyä, ja pitävät kiinni suremisen aitoudesta – paremmin todistaakseen sellaisen hallinnon demokraattisista ansioista, joka kaikista muista näyttää itsevaltiudelta.

FRSO esimerkiksi tekee tästä aidon tunteen ja aidon demokratian rinnastamisesta yksitulkintaisen kysymällä: ”Mikä demokraattisessa Koreassa [sic] ja sen johtajissa saa aikaan, että sen kansa, nekin jotka ovat kaukana hallitusviranomaisten silmistä, surevat tällä tavoin?”

Kysymykseen voidaan vastata haastamalla sen premissi. Ajatelkaa kansainvälistä tunteiden vuodatusta, kun Britannian kuningasperheen jäsen menee naimisiin – tai kuolee auto-onnettomuudessa. Nuo tunteet vaikuttavat aidoilta, mutta hurma kuninkaallisista ei varmasti ole mikään merkki demokratiasta. Ehkei ole sattuma, että kuninkaallisten asiat, kuten Kimin perheenkin, ympäröidään loistolla, puhumattakaan alituisesta ja toistuvasta näkyvyydestä tiedotusvälineissä. Tarkoitus on juuri herättää kunnioitusta ja joukkotunteita.

Ei tarvitse olla kulttuurisesti korealainen joutuakseen imetyksi tällaiseen. Englantilainen Andrew Holloway vietti vuoden 80-luvulla työskennellen Pohjois-Koreassa ja kiilloittaen hallituksen propagandan englanninkielisiä versioita. Parin viikon kuluttua, Korea-asiantuntija Bruce Cumings kirjoittaa teoksessa North Korea: Another Country, että Holloway saattoi hädin tuskin sietää ”päivittäistä annostaan pyhimyselämäkertaa, törkeää liioittelua, säädytöntä omahyväisyyttä” jne.:

Mutta jos jotakin toistaa tarpeeksi usein, ihmismieli antautuu pian: Holloway huomasi hämmästyksekseen, että ”näky vanhuksesta [Kim Il-sung] televisiossa herätti minussa jotain samanlaista”, kuin jännitys, jota hän koki, kun jalkapallotähti ”juoksi kentällä St. James Parkissa.”

On todistus siitäkin, että Kim Jong-il itse on tunnustanut, että melodramaattinen reaktio hänen ilmestymiseensä oli valtion propagandan tulosta. Hänen adoptiotyttärensä Li Nam-ok kertoi japanilaiselle viikkolehdelle, että "tämä ei ole mahtaileva henkilö. Esimerkiksi kuuluista ”rakastetun johtajan” titteli. Hän ei sietänyt sitä ja sen kuuleminen sai hänet kananlihalle. Hänen ympärillään olevat ihmiset keksivät moisen tittelin.”

Eteläkorealainen elokuvaohjaaja Shin Sang-ok kertoi Selig Harrisonille tarinan siitä, kuinka hän näki musiikkiyhtyeen

hyppimässä ylös ja alas ja huutamassa ”eläköön rakas toveri johtaja." Kim Jong-il vilkutti yhtyeen jäsenille ja ilmehti, että nämä lopettaisivat huutamisen, mutta huuto ei loppunut.” Tässä vaiheessa Kim Jong-il tarttui Shinin vasempaan käteen ja totesi: ”Herra Shin, tuo kaikki on valetta. Se on kaikki vain teeskentelyä.”

Jos Kim saattoi nähdä oman propagandansa läpi, mikseivät PSL, WWP ja FRSO?

Jos nämä todistukset saavat meidät näkemään Kimin väärinymmärrettynä – ja vaatimattomana – oman järjestelmänsä vankina, meidän olisi huomattava, että Shin todisti yllämainittua tapausta, koska Kim oli kidnapannut hänet ja hänen vaimonsa, Choe Eun-heen, eteläkorealaisen elokuvatähden.

Miksi? Ennen kuin hänestä tuli korkein johtaja, Kim halusi tulla kulttuuri-impressaarioksi, kuten Don Oberdorfer selittää kirjassaan The Two Koreas: A Contemporary History.

Kim tajusi, että Pohjois-Korean elokuvateollisuus oli heikko, joten hän ”omi” etelän johtavan ohjaajan ja näyttelijättären vuonna 1978 ja uskoi, että voisi heidän avullaan tulla taidepiirien keskipisteeksi. Vankeuden uhalla he tuottivat joitakin elokuvia, mutta ensimmäisen tilaisuuden tullessa kahdeksan vuotta myöhemmin he kävelivät ulos Wienin elokuvafestivaaleilta saadakseen vapautensa. On merkki Kimin ylimielisyydestä, että hän ajatteli, ettei näin tapahtuisi.

- - - - - - - - - - - - - - - -

Kun FRSO sanoo, että ”Korea pysyy lujana”, he viittaavat valtion lujuuteen. Kyseessä on sama valtio, jolla on 200 000 poliittista vankia [7] Amnesty Internationalin tietojen mukaan. Kyseessä on sama valtio, joka ampui hengiltä kolme Pohjois-Korean kansalaista, jotka yrittivät ylittää Kiinan vastaisen rajan viime joulukuun lopulla. A-Jazeeran mukaan:

Aktivistit sanovat, että Pohjonen on lisännyt vartioita rajallaan yrittäessään estää loikkauksia Kimin kuoltua 17. joulukuuta. He pelkäävät ankarampia tukahduttamistoimia poliittisesti herkkänä siirtymäaikana…

”He yrittävät antaa ihmisten tietää, että pakenemista yrittävät ammutaan hengiltä saman tien,” [eräs aktivisti] sanoi lainaten lähteitä Pohjoisessa.

Meidän tulisi kysyä Pohjois-Korean hallituksen tukijoilta, lähettävätkö he surunvalitteluita niiden ihmisten perheille, jotka hiljan rajalla on murhattu. Ketä me suremme – Kim Jong-iliä vai Pohjois-Korean rajavartioston uhreja – on merkki siitä, millaisen maailman puolesta me kamppailemme.

Jäsenet International Socialist Organizationissa ovat organisoineet ja taistelleet FRSO:n PSL:n ja WWP:n jäsenten rinnalla monissa kamppailuissa, joissa me kaikki olemme vastustaneet imperialistista sotaa, taloudellista epätasa-arvoa ja muita kapitalismin aiheuttamia hirvittävyyksiä. Teemme saman tulevaisuudessakin.

Mutta tällaiset hetket ovat tilaisuus muistuttaa itseään, että meidän visiomme sosialismista on varsin toisenlainen kuin näiden järjestöjen – ja että eroilla on merkitystä.

- - - - - - - - - - - - - - - - -

Alkuperäisteksti International Socialist Organization. Lainattaessa mainittava kirjoittaja ja verkkosivu SocialistWorker.org.

1. [1] http://www.workers.org/2011/world/korea_1229
2. [2] http://www.pslweb.org/liberationnews/news/north-koreans-mourn-death-of.html
3. [3] http://www.fightbacknews.org/2011/12/21/korea-stands-strong-kim-jong-il-context
4. [4] http://www.theatlanticwire.com/business/2011/12/hennessy-isnt-too-too-sad-about-losing-kim-jong-ils-business/46642/
5. [5] http://www.fpif.org/articles/diplomacy_by_dereliction_us_policy_toward_korea_is_in_disarray
6. [6] http://books.google.com/books?id=dY_izSoFGRQC&pg=PA75&lpg=PA75&dq=three+revolutions+team+movement&source=bl&ots=rYhr2RnmVC&sig=K_U4yM2b1AYUx3UlLPF7xS_vuGE&hl=en&sa=X&ei=lcoNT922CMqQiALmrIH7Aw&ved=0CEAQ6AEwBA#v=onepage&q=three%20revolutions%20team%20movement&f=false
7. [7] http://www.amnesty.org/en/news-and-updates/images-reveal-scale-north-korean-political-prison-camps-2011-05-03
8. [8] http://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/3.0

Pääsiäisen kunniaksi linkki John Rosen artikkeliin Jeesuksesta, historian kuuluisimmasta kadonneesta henkilöstä. Kirjoitus on julkaistu Sosialistiliiton kadonneessa nettikirjastossa vuosisadan alkupuolilla ja löytynyt jälleen.

Nykyisenkaltaiset taantumuskaudet paitsi hajottavat ja heikentävät työväenluokkaa sekä eristävät sen etujoukon, myös heikentävät liikkeen yleistä aatteellista tasoa ja sysäävät poliittista ajattelua taaksepäin jo kauan sitten ohitettuihin vaiheisiin. Etujoukon tehtävä näissä oloissa on ennen kaikkea olla alistumatta yleiseen takaisinvirtaukseen – on uitava vastavirtaan. Mikäli epäsuotuisat voimasuhteet eivät salli aiemmin saavutettujen poliittisten asemien pitämistä, on pysyttävä ainakin ideologisissa asemissa, sillä niissä käy esille kalliilla maksettu kokemus menneestä. Typeryksistä tuollainen politiikka vaikuttaa ”lahkolaisuudelta”. Tosiasiassa vain se valmistelee uutta jättimäistä harppausta eteenpäin yhdessä tulossa olevan historiallisen aallon myötä.

TAANTUMUS MARXILAISUUTTA JA BOLSEVISMIA VASTAAN

Suuret historialliset tappiot aiheuttavat väistämättä uudelleenarvion, joka yleisesti ottaen tapahtuu kahdessa suunnassa. Yhtäältä tappioiden kokemuksen rikastuttama todellisen etujoukon ajattelu, joka varjelee kynsin hampain vallankumouksellisen ajattelun periytyvyyttä, pyrkii kasvattamaan sillä uusia kaadereita uusiin joukkotaisteluihin. Toisaalta kaavoihin kangistuneiden, sentristien ja diletanttien tappioista pelästynyt ajattelu pyrkii tuhoamaan vallankumouksellisen perinnön arvovallan ja ”uuden sanan” etsimisen varjolla palaamaan kauas taaksepäin.

Voitaisiin esittää lukuisia esimerkkejä ideologisesta taantumuksesta, joka muuten useimmiten saa voimattomuuden muodon. Koko Toisen ja Kolmannen internationaalin kuten myös niiden Lontoon toimiston sentrististen satelliittien kirjallisuus koostuu periaatteessa tällaisista esimerkeistä. Ei hajuakaan marxilaisesta analyysistä. Ei yhtäkään vakavaa yritystä selvittää tappioiden syytä. Ei yhtään tuoretta sanaa tulevaisuudesta. Ei muuta kuin kaavaa, rutiinia, vääristelyä ja ennen kaikkea huolta omasta byrokraattisesta itsensä säilyttämisestä. Kymmenen riviä jotakuta Hilferdingiä tai Otto Baueria riittää tuomaan lahoamisen tuoksun. Kominternin teoreetikoista ei ylipäänsä tarvitse puhua. Ylistetty Dimitrov on tietämätön ja banaali, kuin pikkukauppias olutkapakassa. Näiden ihmisten ajattelu on liian laiskaa jopa luopumaan marxilaisuudesta: he pelkästään prostituoivat sen. Mutta he eivät meitä tässä kiinnosta. Kääntykäämme ”uudistajiin”.

Entinen itävaltalaiskommunisti Willy Schlamm omisti Moskovan oikeudenkäynneille kirjasen, jolla oli puhuva otsikko: ”Valheen diktatuuri”. Schlamm on taitava lehtimies, jonka kiinnostuksen kohteena ovat etupäässä päivän kysymykset. Hänen kritiikkinsä Moskovan väärennöksiä kohtaan samoin kuin ”vapaaehtoisten tunnustusten” mekaniikan psykologian paljastaminen on loistavaa. Tyytymättä kuitenkaan tähän hän haluaa luoda uuden sosialistisen teorian, joka suojaisi tulevaisuudessa tappioilta ja väärennöksiltä. Ja koska Schlamm ei ole lainkaan mikään teoreetikko ja tuntee ilmeisen huonosti sosialismin kehityshistorian, hän uutena keksintönään palaa täysin Marxia edeltäneeseen sosialismiin ja kaiken lisäksi sen saksalaiseen, siis kehittymättömimpään, tunteilevimpaan ja imelimpään lajiin. Schlamm luopuu dialektiikasta ja luokkataistelusta, ja ennen kaikkea proletariaatin diktatuurista. Tehtävä muuttaa yhteiskuntaa supistuu hänellä joiden ”ikuisten” moraalin totuuksien toteuttamiseen, joilla hän pyrkii kyllästämään ihmiskunnan jo kapitalistisen järjestelmän aikana. Kerenskin ”Novaja Rossija" -lehdessä (vanha venäläinen provinssilehti, joka ilmestyy Pariisissa) Willy Schlammin yritys pelastaa sosialismi rokottamalla siihen moraalista imunestettä, otetaan vastaan paitsi riemulla, myös ylpeydellä: toimitus tekee oikeutetun johtopäätöksen, että Schlamm tulee aitovenäläisen sosialismin periaatteisiin, jotka jo kauan sitten asettivat kuivaa ja tunteetonta luokkataistelua vastaan uskon, toivon ja rakkauden pyhät periaatteet. Venäjän ”sosialistivallankumouksellisten" alkuperäinen oppi oli ”teoreettisilta” premisseiltään tosin vain paluuta maaliskuuta edeltäneen Saksan sosialismiin. Olisi kuitenkin kohtuutonta vaatia Kerenskiltä, että tämä tuntisi aatteen historiaa enemmän kuin Schlamm. Paljon tärkeämpi on se seikka, että Schlammiin hengenheimolaisuutta tunteva Kerenski oli hallituksen päänä aloitteentekijä bolsevikkien vainoamisessa Saksan pääesikunnan asiamiehinä, eli hän siis organisoi samat väärennökset, joiden vastaiseen taisteluun Schlamm mobilisoi nyt koinsyömät metafyysiset absoluutit.

Schlammin ja hänenkaltaistensa aatteellisen taantumuksen psykologinen mekanismi on hyvin yksinkertainen. Jonkin aikaa nämä ihmiset osallistuivat poliittiseen liikkeeseen, joka vannoi luokkataistelun nimeen ja vetosi sanoissa materialistiseen dialektiikkaan. Itävallassa niin kuin Saksassakin juttu päättyi katastrofiin. Schlamm tekee umpimähkäisen johtopäätöksen: tähän siis johti luokkataistelu ja dialektiikka! Ja koska ilmestysten valintaa rajoittaa historiallinen kokemus … ja oma tietämättömyys, niin uutta sanaa etsiessään uudistajamme törmää jo kauan sitten hylättyyn rättiin, jonka hän reippaasti asettaa paitsi bolsevismia, myös marxilaisuutta vastaan.

Ensi näkemältä Schlammin edustama aatteellisen taantumuksen laji on liian alkeellinen (Marxista … Kerenskiin!), että siihen kannattaisi pysähtyä. Mutta itse asiassa se on äärimmäisen opettavainen: juuri alkeellisuutensa ansiosta se on yhteinen tekijä kaikille taantumuksen muodoille, ennen kaikkea sille, mikä ilmenee umpimähkäisessä luopumisessa bolsevismista.

”TAKAISIN MARXILAISUUTEEN”?

Bolsevismissa marxilaisuus löysi suurenmoisimman historiallisen ilmauksensa. Bolsevismin lipun alla saatiin proletariaatin ensimmäinen voitto ja perustettiin ensimmäinen työläisvaltio. Näitä tosiasioista ei enää mikään voima voi pyyhkiä historiasta. Mutta koska lokakuun vallankumous johti nykyvaiheessa byrokratian voittoon sorron, ryöstön ja vääristämisen järjestelmineen – ”valheen diktatuuriin” Schlammin osuvasti ilmaisemana – niin monet formaaliset ja pinnalliset älyt ovat taipuvaisia summittaiseen johtopäätökseen: stalinismia vastaan ei voi taistella luopumatta bolsevismista. Schlamm menee, kuten jo tiedämme, pidemmälle: bolsevismi, joka on rappeutunut stalinismiksi, kasvoi itse marxilaisuudesta, ei siis voida taistella stalinismia vastaan marxilaisuuden pohjalta. Vähemmän johdonmukaiset, mutta monilukuisemmat, sanovat päinvastoin: ”on palattava bolsevismista marxilaisuuteen”. Mitä tietä? Millaiseen marxilaisuuteen? Ennen kuin marxilaisuus ”kärsi konkurssin” bolsevismin hahmossa, se kärsi haaksirikon sosialidemokratian muodossa. Tunnus ”takaisin marxilaisuuteen” merkitsee siten hyppäystä Toisten ja Kolmannen internationaalin yli … Ensimmäiseen internationaaliin? Mutta sekin kärsi aikanaan haverin. Loppujen lopuksi kyse on siis paluusta … Marxin ja Engelsin koottuihin teoksiin. Tällaisen sankarillisen loikan voi tehdä poistumatta työhuoneestaan ja ottamatta edes tohveleita jalastaan. Mutta miten sitten tulla klassikoistamme (Marx kuoli vuonna 1883, Engels 1895) uuden aikakauden tehtäviin ja ohittaa useita vuosikymmeniä teoreettista ja poliittista taistelua, mm. bolsevismi ja lokakuun vallankumous? Kukaan niistä, jotka esittävät bolsevismista luopumista historiallisesti ”konkurssiin menneenä” suuntauksena, ei osoita uusia teitä. Juttu supistuu siten yksinkertaiseen neuvoon ”opiskella Pääomaa”. Sitä vastaan ei voi purnata. ”Pääomaa” tosin opiskelivat bolsevikitkin, eivätkä huonosti. Se ei kuitenkaan estänyt neuvostovaltion rappeutumista ja Moskovan oikeudenkäyntien lavastusta. Mitä olisi tehtävä?

VASTAAKO BOLSEVISMI STALINISMISTA?

Pitääkö kuitenkin paikkansa, että stalinismi on bolsevismin lainmukainen tuote, kuten koko taantumus olettaa, kuten itse Stalin vakuuttaa, kuten mensevikit, anarkistit ja muutamat itseään marxilaisina pitävä vasemmistoteoreetikot ajattelevat? ”Me ennustimme sitä aina”, he sanovat, ”alkaen muiden sosialististen puolueiden kieltämisestä, anarkistien tukahduttamisesta, bolsevikkidiktatuurin pystyttämisestä neuvostoissa, lokakuun vallankumous ei voinut olla päätymättä byrokratian diktatuuriin. Stalinismi on leninismin jatkoa ja samalla sen konkurssi.”

Päättelyvirhe alkaa siitä, että vaivihkaa samaistetaan bolsevismi, lokakuun vallankumous ja Neuvostoliitto. Historiallinen prosessi, joka koostui toisilleen vihamielisten voimien taistelusta, korvataan bolsevismin evoluutiolla tyhjiössä. Bolsevismi kuitenkin on vain poliittinen suuntaus, joka tosin tiiviisti liittyi työväenluokkaan, mutta ei edes ollut sama asia sen kanssa. Ja työväenluokan lisäksi Neuvostoliitossa on yli sata miljoonaa talonpoikaa, eri kansallisuuksia ja sorron, köyhyyden sekä tietämättömyyden perintö. Bolsevikkien pystyttämä valtio heijastaa paitsi bolsevismin ajattelua ja tahtoa, myös maan sivistystasoa, väestön yhteiskunnallista koostumusta, barbaarisen menneisyyden ja yhtä barbaarisen maailmanimperialismin painetta. Neuvostovaltion rappeutumisen esittäminen puhtaan bolsevismin evoluutiona on yhteiskunnallisen todellisuuden sivuuttamista yhden siitä loogisesti erotetun osan nimessä. Riittää käytännössä kutsua tätä perusvirhettä sen omalla nimellä, ettei siitä jäisi jälkeäkään.

Itse bolsevismi ei joka tapauksessa koskaan samaistanut itseään lokakuun vallankumoukseen eikä siitä syntyneeseen neuvostovaltioon. Bolsevismi tarkasteli itseään yhtenä historian tekijänä, sen ”tietoisena” tekijänä – hyvin tärkeänä, mutta ei ratkaisevana. Me emme koskaan syyllistyneet historialliseen subjektivismiin. Ratkaisevaksi tekijäksi – tuotantovoimien tietyllä pohjalla – me näimme luokkataistelun, emmekä lisäksi pelkästään kansallisessa, vaan kansainvälisessä mitassa.

Kun bolsevikit tekivät myönnytyksiä talonpoikien yksityisomistuksellisille suuntauksille, säätivät ankaria sääntöjä puolueeseen liittymiselle, puhdistivat tuota puoluetta vieraista aineksista, kielsivät muut puolueet, ottivat käyttöön uuden talouspolitiikan, turvautuivat toimilupien antamiseen yrityksille tai solmivat diplomaattisopimuksia imperialististen hallitusten kanssa, he tekivät erillisiä johtopäätöksiä siitä perustosiseikasta, joka heille teoreettisesti oli selvä alusta alkaen: nimittäin, ettei vallan valtaaminen, niin tärkeä kuin se sinänsä onkin, suinkaan muuta puoluetta historiallisen prosessin täysivaltaiseksi isännäksi. Vallattuaan valtion puolue tosin saa mahdollisuuden sille ennennäkemättömällä voimalla vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen. Mutta samalla se itsekin joutuu muiden tuon yhteiskunnan ainesten kymmenkertaisen vaikutuksen kohteeksi. Vihamielisten voimien suorat iskut voivat syrjäyttää sen vallasta. Kehityksen vauhdin pitkittyessä se voi vallassa pysyessään taantua sisäisesti. Juuri tätä historiallisen prosessin dialektiikkaa eivät ymmärrä lahkolaiset järkeilijät, jotka stalinilaisen byrokratian mätänemisestä yrittävät löytää tuhoisan johtopäätöksen bolsevismia vastaan.

Oikeastaan nämä herrat sanovat: huonopa on se vallankumouksellinen puolue, jossa itsessään ei olisi takeita omalta rappeutumiseltaan. Tuollaisten kriteerien edessä bolsevismi on tietenkin tuomittu: sillä ei ole taikakalua. Mutta tämä kriteeri itse on väärä. Tieteellinen ajattelu vaati konkreettista analyysiä: miksi ja miten puolue rappeutui. Kukaan ei tähän mennessä ole tuota analyysiä tehnyt bolsevikkeja itseään lukuun ottamatta. Heidän ei tarvinnut tämän takia irtautua bolsevismista. Päinvastoin, sen arsenaalista he löysivät kaiken sen kohtalon selvittämiseen tarvittavan. Johtopäätös, johon he tulivat, on seuraava: tietenkin stalinismi ”syntyi” bolsevismista mutta ei loogisesti vaan dialektisesti. Se ei syntynyt vallankumouksellisena väittämänä, vaan termidorilaisena kieltämisenä. Se ei suinkaan ole yksi ja sama asia.

BOLSEVISMIN PERUSENNUSTE

Bolsevikkien ei silti tarvinnut odottaa Moskovan oikeudenkäyntejä selvittääkseen jälkikäteen Neuvostoliiton hallitsevan puolueen rappeutumisen syyt. He ennustivat jo pitkään tuollaisen kehitysvaihtoehdon teoreettisen mahdollisuuden ja puhuivat siitä etukäteen. Muistutamme tuosta ennusteesta, jonka bolsevikit tekivät paitsi lokakuun vallankumouksen alla, jo useita vuosia ennen sitä. Erityinen voimien asetelma kansallisessa ja kansainvälisessä mittakaavassa johtaa siihen, että proletariaatti saattaa ensimmäisenä tulla valtaan niin kehittymättömässä maassa kuin Venäjällä. Mutta sama voimien asetelma todistaa ennakkoon, että ilman enemmän tai vähemmän nopeata proletariaatin voittoa kehittyneissä maissa Venäjän työläisvaltio ei kestä. Yksin jääneenä neuvostojärjestelmä joko kaatuu tai rappeutuu. Täsmällisemmin: ensin rappeutuu, sitten kaatuu. Itse jouduin kirjoittamaan tästä useita kertoja, jo alkaen vuodesta 1905. Kirjaani ”Venäjän vallankumouksen historia" on kerätty bolsevikkijohtajien lausuntoja tästä ajalta 1917–1923. Kaikki ovat samaa mieltä yhdestä asiasta: ilman vallankumousta lännessä bolsevismin tuhoaa joko sisäinen vastavallankumous tai hyökkäys ulkopuolelta — tai niiden yhdistelmä. Lenin viittasi useasti muun muassa siihen, että neuvostojärjestelmän byrokratisoituminen ei ole tekninen tai organisatorinen kysymys, vaan mahdollinen alku työläisvaltion yhteiskunnalliselle rappeutumiselle.

IX puoluekokouksessa maaliskuussa 1922 Lenin puhui siitä ”tuesta”, jota uuden talouspolitiikan alusta Neuvosto-Venäjälle olivat päättäneet antaa eräät porvarilliset poliitikot, muiden muassa liberaali professori Ustrjalov. ”Olen Venäjän neuvostovallan tukemisen kannalla, ” sanoo Ustrjalov, ”koska se on astunut tielle, jota kulkien se luisuu kohti tavallista porvarillista valtaa.” Lenin pitää vihollisen kyynistä ääntä parempana kuin ”imelää kommunistista valhetta”. Ankaralla selkeydellä hän varoittaa puoluetta vaarasta: ”Sanottakoon suoraan, että asiat, joista Ustrjalov kirjoittaa, ovat mahdollisia. Historia tuntee jos jonkinlaisia muuttumisia. Politiikassa on vallan kevytmielistä luottaa vakaumuksellisuuteen, uskollisuuteen ynnä muihin sellaisiin yleviin henkisiin ominaisuuksiin. Yleviä henkisiä ominaisuuksia on vain pienellä osalla ihmisistä, mutta historian lopputuloksen määräävät valtavat kansanjoukot, jotka toisinaan kohtelevat melko epäkohteliaasti tuota pientä ihmisryhmää, jollei se miellytä heitä.” Sanalla sanoen, puolue ei ole ainoa kehityksen tekijä eikä suurissa historiallisissa suhteissa ratkaiseva.

”Jokin kansa saattaa alistaa valtaansa toisen kansan", jatkoi Lenin samassa puoluekokouksessa, joka muuten oli viimeinen, johon hän osallistui, ” [… ] Tämä on hyvin selvää ja kaikille ymmärrettävää. Mutta kuinka käy näiden kansojen kulttuureille? Siinä suhteessa asia ei ole yhtä yksinkertainen. Jos valloittajakansa on kulttuurisesti korkeammalla tasolla kuin voittajakansa, niin se pakottaa viimeksi mainitun omaksumaan oman kulttuurinsa. Mutta päinvastaisessa tapauksessa saattaa käydä niin, että voitettu panee voittajan omaksumaan oman kulttuurinsa. Eiköhän VSFNT:n pääkaupungissa ole käynyt likimain samoin, eiköhän siellä vain ole käynyt niin, että 4700 kommunistia (miltei täysi divisioona ja kaikki parhaita) on joutunut vieraan kulttuurin alaiseksi?”. Tämä sanottiin vuoden 1922 alussa eikä lisäksi ensimmäistä kertaa. Historiaa eivät tee harvat, edes ”kaikkein parhaat”. Lisäksi nuo ”parhaat" voivat taantua ”vieraan”, siis porvarillisen kulttuurin hengessä. Ei vain neuvostovaltio voi suistua sosialistiselta tieltä, myös bolsevikkipuolue voi epäsuotuisissa historian olosuhteissa menettää bolsevisminsa.

Tämän vaaran selkeästä tajuamisesta lähti vasemmisto-oppositio, joka lopullisesti muovautui vuonna 1923. Pannen merkille päivästä toiseen rappeutumisen oireet se pyrki asettamaan etenevää thermidoria vastaan proletariaatin etujoukon tietoisen tahdon. Tuo subjektiivinen tekijä ei kuitenkaan riittänyt. Ne ”jättimäiset massat”, jotka Leninin mukaan ratkaisevat taistelun lopputulokset, uupuivat sisäisistä menetyksistä ja liian pitkästä maailmanvallankumouksen odottamisesta. Joukot masentuivat. Byrokratia sai yliotteen. Se nöyrrytti proletariaatin etujoukon, polki marxilaisuuden ja prostituoi bolsevikkipuolueen. Stalinismi voitti. Vasemmisto-opposition hahmossa bolsevismi irtautui neuvostobyrokratiasta ja sen Kominternista. Se on todellinen kehityskulku.

Muodollisessa mielessä stalinismi kyllä syntyi bolsevismista. Moskovan byrokratia kutsuu vielä tänäänkin itseään bolsevikkipuolueeksi. Se käyttää yksinkertaisesti vanhaa bolsevismin tunnusta pettääkseen massoja paremmin. Sitä surkuteltavampia ovat ne teoreetikot, jotka pitävät kuorta ytimenä ja ulkoasua olemuksena. Samaistamalla stalinismin bolsevismiin he tekevät parhaan palveluksen thermidorilaisille ja samalla esittävät tieten taantumuksellista roolia.

Poistettaessa poliittiselta kentältä kaikki muut puolueet väestön eri kerrosten ristiriitaisten etujen ja tendenssien piti yhdessä tai toisessa määrin saada ilmauksensa hallitsevassa puolueessa. Sitä mukaa, kun poliittinen painopiste siirtyi proletariaatin etujoukolta byrokratialle, puolue muuttui niin yhteiskunnalliselta koostumukseltaan kuin ideologialtaankin. Myrskyisän kehityksen ansiosta se koki 15 viime vuoden aikana radikaalimman rappeutumisen kuin sosialidemokratia puolessa vuosisadassa. Nykyinen ”puhdistus” vetää bolsevismin ja stalinismin välille ­ei vain verisen viivan, vaan kokonaisen verivirran. Se että hävitettiin koko vanha bolsevikkipolvi, merkittävä osa keskipolvea, joka osallistui kansalaissotaan ja se osa nuorisoa, joka vakavimmin otti bolsevistisen perinnön, osoittaa, että stalinismi ja bolsevismi ovat paitsi poliittisesti, suorastaan fyysisestikin yhteensovittamattomia. Kuinka tätä ei voida nähdä?

STALINISMI JA ”VALTIOSOSIALISMI”

Anarkistit puolestaan yrittävät nähdä stalinismissa ei vain bolsevismin ja marxilaisuuden, vaan myös ylipäätään ”valtiososialismin” elimellisen tuotteen. He ovat valmiita korvaamaan Bakuninin patriarkaalisen ”vapaiden yhteisöjen federaation” nykyaikaisemmalla vapaiden neuvostojen federaatiolla. Mutta entiseen tapaan he ovat keskitettyä valtiota vastaan. Itse asiassa: yksi ”valtiomarxilaisuuden” haaroista, sosialidemokratia, muuttui valtaan tullessaan pääoman avoimeksi asiamieheksi. Toinen synnytti uuden etuoikeutettujen kastin. On selvää, että pahan juuri on valtiossa. Laajasta historiallisesta näkökulmasta tästä päättelystä voi löytää totuuden jyvän. Valtio pakkokoneistona on epäilemättä poliittisen ja moraalisen infektion lähde. Se koskee, kuten kokemus osoittaa, myös työläisvaltiota. Voidaan siten sanoa, että stalinismi on sellaisen yhteiskunnan tilan tuote, jossa se ei vielä ole pystynyt irtautumaan valtion pakkopaidasta. Mutta tuo asettamus, joka ei anna mitään bolsevismin tai marxilaisuuden arvioimiseen, luonnehtii vain ihmiskunnan yleistä kulttuuritasoa ja ennen kaikkea proletariaatin ja porvariston voimasuhdetta. Sen jälkeen, kun olemme samaa mieltä anarkistien kanssa siitä, että valtio, työläisvaltiokin, on luokkabarbarian tuote ja että aito inhimillinen historia alkaa valtion lakkauttamisesta, edessämme on yhä kaikessa voimassaan kysymys: mitä ovat ne tiet ja menetelmät, jotka lopulta pystyvät johtamaan valtion lakkauttamiseen? Tuore kokemus todistaa, etteivät ainakaan anarkismin menetelmät.

Espanjalaisen CNT:n, maailman ainoan merkittävän anarkistijärjestön johtajista tuli kriittisellä hetkellä porvarillisia ministereitä. Anarkismin teorioiden avoimen pettämisen he selittävät ”poikkeuksellisten olosuhteiden” paineella. Mutta eivätkö Saksan sosialidemokraattiset johtajat nojanneet aikoinaan samaan väitteeseen? Tietenkään kansalaissota ei ole rauhanomainen ja tavallinen vaan ”poikkeuksellinen olosuhde”. Mutta juuri tuollaisiinhan ”poikkeuksellisiin olosuhteisiin” jokainen vakavasti otettava vallankumouksellinen järjestö valmistautuukin. Espanjan kokemus osoitti jälleen kerran, että valtio voidaan ”kieltää” kirjasissa, joita julkaistaan ”normaaleissa olosuhteissa” porvarillisen hallituksen luvalla, mutta että vallankumouksen olosuhteet eivät jätä mitään sijaa valtion ”kieltämiselle”. Sen sijaan ne vaativat päinvastoin valtion valtaamista. Emme suinkaan aio syyttää Espanjan anarkisteja siitä, etteivät he hävittäneet valtiota yhdellä kynänvedolla. Vallankumouksellinen puolue, sellainenkin, joka on vallannut vallan (mihin espanjalaiset anarkistijohtajat eivät pystyneet anarkistityöläisten sankaruudesta huolimatta) ei vielä lainkaan ole yhteiskunnan täysivaltainen isäntä. Sitäkin ankarammin syytämme kuitenkin anarkistista teoriaa, joka osoittautui täysin kelpaavaksi rauhan ajalle, mutta josta piti kiireesti luopua heti, kun koittivat ”poikkeukselliset olosuhteet” … vallankumous. Ennen aikaan oli kenraaleita, jotka olivat sitä mieltä, että eniten armeijaa pilaa sota. Varmaan sellaisia on nykyäänkin. Juurikaan parempia eivät ole ne vallankumoukselliset, jotka valittavat, että vallankumous tuhoaa heidän opinkappaleensa.

Marxilaiset ovat täysin samaa mieltä anarkistien kanssa lopullisesta tavoitteesta: valtion hävittämisestä. Marxilaisuus on ”valtiollista” vain siinä määrin, että valtion hävittämiseen ei päästä pelkästään olemalla piittaamatta valtiosta. Stalinismin kokemus ei kumoa marxilaisuuden oppia, vaan vahvistaa sitä vastamenetelmällä. Vallankumouksellinen oppi, joka opettaa proletariaattia suuntautumaan tilanteessa oikein ja käyttämään tilannetta aktiivisesti hyväksi, ei tietenkään sisällä automaattista taetta voitosta. Kuitenkin voitto on mahdollinen vain tämän opin avulla. Tätä voittoa ei lisäksi saa kuvitella kertakaikkisen toimen muodossa. Kysymys on otettava suuren aikakauden perspektiivissä. Ensimmäinen työläisvaltio, jonka taloudellinen perusta oli heikko ja joka oli imperialismin piirittämä, muuttui stalinismin santarmistoksi. Mutta todellinen bolsevismi aloitti tätä santarmistoa vastaan taistelun – ei elämästä vaan kuolemasta. Säilyäkseen stalinismin on nyt käytävä suoraa kansalaissotaa bolsevismia vastaan ”trotskilaisuuden” nimen alla ei vain Neuvostoliitossa, vaan myös Espanjassa. Vanha bolsevikkipuolue on kuollut, mutta bolsevismi nostaa kaikkialla päätään.

Stalinismin johtaminen bolsevismista tai marxilaisuudesta on täysin samaa, kuin laajemmassa mielessä vastavallankumouksen johtaminen vallankumouksesta. Tämän kaavan mukaisesti on aina liikkunut liberaalis-konservatiivinen ja myöhemmin reformistinen ajattelu. Vallankumoukset ovat aina – yhteiskunnan luokkarakenteen vuoksi – synnyttäneet vastavallankumouksia. Eikö tämä osoita, kysyy järkeilijä, että vallankumouksellisessa metodissa on jokin sisäsyntyinen vika? Liberaalit ja reformistit eivät kuitenkaan ole tähän asti pystyneet keksimään ”taloudellisempaa” menetelmää. Joskaan ei ole helppoa tosiasiassa rationalisoida elävää historiallista prosessia, on kuitenkin aivan helppoa tulkita rationalistisesti sen aaltoilua, johtamalla loogisesti stalinismi ”valtiososialismista”, fasismi marxilaisuudesta, taantumus vallankumouksesta, siis antiteesi teesistä. Anarkistinen ajattelu tällä niin kuin monilla muillakin alueilla on liberaalin rationalismin panttivanki. Aidon vallankumouksellinen ajattelu on mahdotonta ilman dialektiikkaa.

BOLSEVISMIN POLIITTISET ”SYNNIT” STALINISMIN LÄHTEENÄ

Rationalistien argumentit saavat joskus ainakin päällisin puolin konkreettisemman luonteen. Rationalistit eivät johda stalinismia bolsevismista kokonaisuutena, vaan sen poliittisista synneistä*1. Gorterin, Pannekoekin ja joiden saksalaisten ”spartakistien” mukaan bolsevikit korvasivat proletariaatin diktatuurin puolueen diktatuurilla. Stalin korvasi puolueen diktatuurin byrokratian diktatuurilla. Bolsevikit tuhosivat kaikki muut puolueet paitsi omansa. Stalin kuristi bolsevikkipuolueen bonapartistisen klikin intresseissä. Bolsevikit lähtivät kompromisseihin porvariston kanssa. Stalinista tuli sen liittolainen ja tuki. Bolsevikit tunnustivat välttämättömyyden osallistua vanhoihin ammattiliittoihin ja porvarilliseen parlamenttiin; Stalin ystävystyi ammattiliittobyrokratian ja porvarillisen demokratian kanssa. Tällaisia rinnastuksia voisi esittää vaikka kuinka. Ulkoisesta tehokkuudestaan huolimatta ne ovat täysin onttoja.
/*1 Yksi tällaisen ajattelun kirkkaimpia edustajia on ranskalainen Stalinista kirjan kirjoittanut B. Souvarine. Souvarinen teoksen fakta- ja dokumenttipuoli on pitkän ja huolellisen työn tulosta. Tekijän historianfilosofia kuitenkin häkellyttää vulgaariudellaan. Selittääkseen kaikki myöhemmät historialliset vastoinkäymiset hän hakee bolsevismin sisäisiä syntejä. Historiallisen prosessin todellisten olosuhteiden vaikutuksia bolsevismiin hänellä ei ole. Taine on teorioineen ”miljööstä” lähempänä Marxia kuin Souvarine./

Proletariaatti ei voi tulla valtaan kuin etujoukkonsa muodossa. Koko valtiovallan välttämättömyys juontuu massojen riittämättömästä kulttuurin tasosta ja niiden heterogeenisyydestä. Vallankumouksellisessa etujoukossa, joka on järjestäytynyt puolueeksi, kiteytyy massojen pyrkimys vapautukseen. Ilman luokan luottamusta etujoukkoon, ilman että luokka tukee etujoukkoa, ei voi olla puhettakaan vallan valtaamisesta. Tässä mielessä proletariaatin vallankumous ja diktatuuri ovat koko luokan asia, mutta ei muuten kuin etujoukon johdolla. Neuvostot ovat vain järjestöllinen muoto etujoukon ja luokan suhteesta. Vallankumouksellisen sisällön tälle muodolle voi antaa vain puolue. Sen on todistanut lokakuun vallankumouksen myönteinen kokemus ja kielteinen kokemus muissa maissa (Saksa, Itävalta ja viimein Espanja). Kukaan ei ole todistanut käytännössä eikä myöskään yrittänyt jäsennellysti selittää paperilla, kuinka proletariaatti voi vallata vallan ilman sellaisen puolueen johtoa, joka tietää, mitä tahtoo. Jos tuo puolue alistaa poliittisesti neuvostot johtonsa alle, niin tuo seikka itsessään kumoaa yhtä vähän neuvostovallan kuin konservatiivienemmistön valta kumoaa Britannian parlamentaarisen järjestelmän.

Mitä tulee muiden neuvostopuolueiden kieltämiseen, se ei missään tapauksessa juontunut bolsevismin ”teoriasta” vaan oli diktatuurin puolustautumistoimi kehittymättömässä ja nääntyneessä maassa, jota kaikilta puolilta ympäröivät viholliset. Bolsevikeille oli selvää aivan alusta lähtien, että tuo toimi, jota sittemmin täydennettiin kieltämällä itse hallitsevassa puolueessa ryhmäkunnat, oli merkki mitä suurimmasta vaarasta. Vaaran lähde ei kuitenkaan juontunut diktatuurin opista tai taktiikasta vaan aineellisesta heikkoudesta ja sisäisen ja maailman tilanteen vaikeuksista. Jos vallankumous olisi voittanut edes Saksassa, olisi tarve kieltää muut neuvostopuolueet hävinnyt saman tien. Se, että yhden puolueen valta palveli juridisesti lähtökohtana stalinilaiselle totalitaariselle järjestelmälle, on täysin kiistatonta. Mutta tuon kehityksen syy ei ole muiden puolueiden kieltämisessä väliaikaisena sotilaallisena toimena, vaan proletariaatin useissa tappioissa Euroopassa ja Aasiassa.

Sama koskee taistelua anarkismia vastaan. Vallankumouksen sankarikaudella bolsevikit kävivät aidosti vallankumouksellisten anarkistien kanssa käsi kädessä. Monia heistä puolue veti omiin riveihinsä. Näiden rivien kirjoittaja keskusteli useita kertoja Leninin kanssa kysymyksestä myöntää anarkisteille paikallisen väestön suostumuksella tiettyjä alueita heidän valtiottomien kokeidensa suorittamiseen. Kansalaissodan, saarron ja nälän olosuhteet jättivät kuitenkin liian vähän tilaa tällaisille suunnitelmille. Entä Kronstadtin kapina sitten? Eihän vallankumouksellinen hallitus tietenkään voinut ”lahjoittaa” kapinaan nousseille matruuseille linnoitusta, joka suojeli pääkaupunkia vain sillä perusteella, että taantumukselliseen talonpoikais-sotilaiden kapinaan liittyi joitakin arveluttavia anarkisteja. Tapahtumien konkreettinen historiallinen analyysi ei jätä mitään jäljelle niistä legendoista, joita tietämättömyys ja tunteellisuus on luonut Kronstadtin, Mahnon ja muiden vallankumouksen episodien ympärille.

Jää vain se tosiasia, että bolsevikit käyttivät alusta asti paitsi vakuuttelua myös pakottamistakin, ja usein kaikkein karuimmassa muodossa. On niin ikään kiistatonta, että vallankumouksesta syntynyt byrokratia monopolisoi sittemmin pakottamisjärjestelmän itselleen. Jokainen kehitysvaihe – silloinkin kun puhe on katastrofimaisista vaiheista, kuten vallankumous ja vastavallankumous – johtuu edeltäneestä vaiheesta, jossa sillä on siinä juurensa ja josta se saa tiettyjä piirteitä. Liberaalit, mukaan lukien Webbin pariskunta, ovat aina vakuuttaneet, että bolsevikkidiktatuuri on vain uusi painos tsarismista. Tässä he ovat sulkeneet silmänsä sellaisilta pikkuseikoilta kuin monarkian ja säätyjen lakkauttaminen, maan antaminen talonpojille, pääoman pakkolunastus, suunnitelmatalouden käyttöönotto, ateistinen kasvatus jne. Aivan samoin liberaalis-anarkistinen ajattelu sulkee silmät siltä, että bolsevikkivallankumous kaikkine tukahduttamistoimineen merkitsi yhteiskuntasuhteiden kumoamista massojen eduksi, kun taas Stalinin termidorilainen kumous saattelee neuvostoyhteiskunnan uudelleenrakentamista etuoikeutetun vähemmistön eduiksi. On selvää, ettei stalinismin ja bolsevismin samaistamisissa ole viittaustakaan sosialistisiin kriteereihin.

TEORIAN KYSYMYKSIÄ

Yksi bolsevismin tärkeimpiä piirteitä on ankara ja vaativa, jopa pikkumainen suhtautuminen oppikysymyksiin. Leninin teosten 26 osaa jäävät ikuisesti malliksi korkeimmasta teoreettisesta huolellisuudesta. Ilman tätä perusominaisuuttaan bolsevismi ei koskaan olisi täyttänyt historiallista rooliaan. Täydellinen vastakohta tässäkin mielessä on karkea ja tietämätön, läpikotaisin empiirinen stalinismi.

Jo yli kymmenen vuotta sitten oppositio ilmoitti ohjelmassaan: ”Leninin kuoleman jälkeen on luotu useita uusia teorioita, joiden tarkoitus on vain se, että niiden on teoreettisesti oikeutettava stalinilaisen ryhmän liukuminen kansainvälisen proletariaatin vallankumouksen tieltä". Aivan äskettäin amerikkalainen sosialisti Liston Oak, joka osallistui läheisesti Espanjan vallankumoukseen, kirjoitti: ”Itse asiassa stalinilaiset ovat nyt kaikkein äärimmäisimpiä Marxin ja Leninin revisionisteja – Bernstein ei rohjennut mennä puoliksikaan niin pitkälle Marxin revisioinnissa kuin Stalin.” Tämä on aivan totta. On vain lisättävä, että Bernsteinilla todella oli teoreettisia tarpeita: hän yritti huolellisesti selvittää vastaavuutta sosialidemokraattien reformistisen käytännön ja heidän ohjelmansa välillä. Stalinilaisella byrokratialla taas ei paitsi ole mitään yhteistä marxilaisuuden kanssa, se myös ylipäänsä on täysin vieras millekään opille tai järjestelmälle. Sen ”ideologian" on läpitunkenut poliisimainen subjektivismi, sen käytännön taas pelkän pakottamisen empirismi. Intressiensä olemukselta vallananastajien kasti on teorialle vihamielinen: se ei voi tehdä tiliä itselleen eikä muille yhteiskunnallisesta roolistaan. Stalin ei revisioi Marxia ja Leniniä teoreetikon kynällä, vaan GPU:n saappailla.

MORAALIN KYSYMYKSIÄ

Bolsevismin "moraalittomuudesta” ovat tottuneet valittamaan erityisesti ne omahyväiset mitättömyydet, joilta bolsevismi on repinyt halvat naamiot. Muun muassa pikkuporvariston, älymystön, demokraattien, ”sosialistien”, kynäilijöiden ja parlamenttien piireissä on omat sovinnaiset arvonsa tai oma sovinnainen kielensä peittämään arvojen puutetta. Tämä laaja ja kirjava keskinäisen suojelun yhteisö – ”elä ja anna toisten elää!” – ei lainkaan siedä marxilaisen kirurginveitsen kosketusta aralla nahallaan. Eri leirien välillä horjuvat teoreetikot, kirjoittajat ja moralistit ovat katsoneet ja katsovat, että bolsevikit pahantahtoisesti liioittelevat eroavaisuuksia, eivät pysty ”lojaaliin” yhteistyön ja "juonineen” vahingoittavat työväenliikkeen yhtenäisyyttä. Herkästä ja loukkaantuvaisesta sentrististä on aina tuntunut ennen kaikkea siltä, että bolsevikit ”mustamaalaavat” häntä – vain siksi, että bolsevikit ovat vieneet loppuun saakka hänen omat puolittaiset ajatuksensa: itse hän ei siihen pysty laisinkaan. Samalla vain tämä arvokas ominaisuus, suvaitsemattomuus kaikkea puolittaisuutta ja välttelevyyttä, pystyy kasvattamaan sellaisen vallankumouksellisen puolueen, jota minkäänlaiset ”poikkeukselliset olosuhteet” eivät yllätä.

Jokaisen puolueen moraali juontuu viime kädessä niistä historiallisista intresseistä, joita se edustaa. Bolsevismin moraali, johon kuuluvat uhrautuvuus, epäitsekkyys, rohkeus ja kaiken pintakiillon ja valheellisuuden halveksiminen – ihmisluonnon parhaat ominaisuudet! – juontui vallankumouksellisesta leppymättömyydestä sorrettujen palveluksessa. Stalinilainen byrokratia jäljittelee tälläkin alueella bolsevismin sanoja ja eleitä. Mutta kun ”leppymättömyys” ja ”järkähtämättömyys” toteutetaan poliisikoneistolla, joka on etuoikeutetun vähemmistön palveluksessa, niistä tulee rappeutumisen ja gangsterismin lähde. Ei voi muuten kuin halveksien suhtautua niihin herroihin, jotka samaistavat bolsevikkien vallankumouksellisen sankaruuden termidorilaisten byrokraattiseen kyynisyyteen.

Ja nyt vielä, huolimatta viime aikojen dramaattisista seikoista, keskinkertainen pikkuporvari pitää parhaana ajatella, että taistelussa bolsevismin (”trotskilaisuuden”) ja stalinismin välillä on kyse henkilökohtaisten kunnianhimojen välillä tai parhaimmassa tapauksessa taistelusta bolsevismin kahden ”sävyn” välillä. Tästä näkemyksestä esittää karkeimman ilmauksen Norman Thomas, Amerikan sosialistipuolueen johtaja. ”Ei juuri ole perusteita ajatella, ” hän kirjoittaa (Socialist Review, syyskuu 1937, s. 6), ”että jos Trotski voittaisi (!) Stalinin sijaan, juonet, salaliitot ja pelon valta loppuisivat Venäjällä”. Ja tämä ihminen pitää itseään … marxilaisena. Samoilla perusteilla voisi sanoa: ”ei juuri ole perusteita ajatella, että jos Pius XI:n sijaan paavin valtaistuimelle nostettaisiin Norman I, katolisesta kirkosta tulisi sosialismin tukipylväs". Thomas ei ymmärrä, ettei kyse ole ottelusta Stalinin ja Trotskin välillä, vaan sovittamattomasta ristiriidasta byrokratian ja proletariaatin välillä. Neuvostoliiton hallitsevan kerrostuman on tosin pakko vielä tänään sopeutua vielä kokonaan likvidoimattomaan vallankumouksen perintöön ja valmistautua samalla suoralla kansalaissodalla (veriset ”puhdistukset” – tyytymättömien joukkohävittäminen) yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseen. Mutta Espanjassa stalinilainen klikki esiintyy jo tänään avoimesti porvarillisen järjestyksen tukipylväänä sosialismia vastaan. Taistelu bonapartistista byrokratiaa vastaan muuttuu silmiemme edessä luokkataisteluksi: kaksi maailmaa, kaksi ohjelmaa, kaksi moraalia. Jos Thomas luulee, että sosialistisen proletariaatin voitto alhaisesta väkivallantekijöiden kastista ei synnyttäisi uudelleen poliittisesti ja moraalisesti neuvostojärjestelmää, hän vain osoittaa meille, että huolimatta kaikista verukkeistaan, luikertelustaan ja hurskaista huokailuistaan hän on paljon lähempänä stalinilaista byrokratiaa kuin työläisiä. Niin kuin muutkin bolsevikkien ”moraalittomuuden” paljastajat, Thomas ei vain ole kasvanut vallankumouksellisen moraalin tasolle.

BOLSEVISMIN TRADITIOT JA NELJÄS INTERNATIONAALI

Niillä ”vasemmistolaisilla”, joka yrittivät ”palata” marxilaisuuteen kiertämällä bolsevismi, asia rajoittui tavallisesti erillisiin yleislääkkeisiin: vanhojen ammattiliittojen boikotointiin, parlamentin boikotointiin ja ”aitojen” neuvostojen perustamiseen. Kaikki tämä saattoi tuntua poikkeuksellisen syvälliseltä sodan jälkeisten ensimmäisten päivien tiimellyksessä. Mutta nyt, saadun kokemuksen valossa, nämä ”lastentaudit” ovat menettäneet jopa kuriositeettiarvon. Hollantilaiset Gorter, Pannekoek, eräät saksalaiset ”spartakistit” sekä Italian bordigalaiset ovat ilmoittaneet riippumattomuutensa bolsevismista vain siinä, että he ovat yhden sen keinotekoisesti paisuttelemistaan piirteistä asettaneet bolsevismin muita piirteitä vastaan. Näistä ”vasemmistolaisista” suuntauksista ei ole jäänyt jäljelle mitään, ei käytännössä eikä teoriassa: välillinen, mutta tärkeä todiste siitä, että bolsevismi on marxilaisuuden ainoa muoto omalla kaudellaan.

Bolsevikkipuolue osoitti käytännössä korkeimman vallankumouksellisen uskalluksen yhdistämisen poliittiseen realismiin. Ensimmäisenä se loi etujoukon ja luokan välille sellaisen suhteen, joka vain pystyy takaamaan voiton. Se osoitti käytännössä, että proletariaatin liitto maaseudun ja kaupunkien pikkuporvariston sorrettujen massojen kanssa on mahdollinen vain kaatamalla poliittisesti pikkuporvariston perinteiset puolueet. Bolsevikkipuolue osoitti koko maailmalle, miten toteutetaan aseellinen kapina ja vallan valtaaminen. Niiden, jotka asettavat vastakkain neuvostojen abstraktion ja puoluediktatuurin, on ymmärrettävä, että vain bolsevikkien johtajuuden ansiosta neuvostot nousivat reformistisesta suosta proletariaatin valtiomuodon tasolle. Bolsevikkipuolue yhdisti oikealla tavalla sotataidon marxilaiseen politiikkaan kansalaissodassa. Jos stalinilaisen byrokratian onnistuisi jopa tuhota uuden yhteiskunnan taloudellinen perusta, bolsevikkipuolueen johdolla saatu kokemus suunnittelutaloudesta jää ikuisiksi ajoiksi historiaan mitä suurenmoisimpana kouluna koko ihmiskunnalle. Tätä kaikkea eivät pysty näkemään vain lahkolaiset, jotka loukkaantuneina saamistaan mustelmista ovat kääntäneet selkänsä historialliselle prosessille.

Tässä ei ole kaikki. Bolsevikkipuolue saattoi tehdä näin suurenmoisen ”teoreettisen” työn vain siksi, että jokaista askelta se valaisi teorian valolla. Bolsevismi ei sitä luonut: sen antoi marxilaisuus. Marxilaisuus on kuitenkin liikkeen, ei pysähtyneisyyden teoria. Vain suurenmoisen historiallisen mittakaavan tapahtumat saattoivat rikastuttaa itse teoriaa. Bolsevismi antoi arvokkaan panoksen marxilaisuuteen analyysillään imperialismin kaudesta sotien ja vallankumousten kautena, porvarillisesta demokratiasta mätänevän kapitalismin kaudella, yleislakon ja kapinan suhteesta, puolueen, neuvostojen ja ammattiliittojen roolista proletariaatin vallankumouksen kaudella, teoriastaan neuvostovaltiosta, siirtymätaloudesta, fasismista ja bonapartismista kapitalismin taantumisen kaudella – ja lopuksi analyysillä itse bolsevistisen puolueen ja neuvostovaltion rappeutumisen ehdoista. Nimettäköön toinen suuntaus, joka olisi lisännyt jotain olennaista bolsevismin johtopäätöksiin ja yleistyksiin. Vandervelde, de Brouckère, Hilferding, Otto Bauer, Leon Blum, Zyromski, puhumattakaan eversti Attleesta ja Norman Thomasista, elävät teoreettisesti ja poliittisesti menneisyyden kuluneista jäänteistä. Kominternin rappeutuminen tuli esille karkeimmin siinä, että se on teoreettisesti taantunut II internationaalin tasolle. Kaikenlaiset väliryhmät (Britannian riippumaton työväenpuolue, POUM yms.) soveltavat joka viikko uudelleen satunnaisia katkelmia Marxilta ja Leniniltä juokseviin tarpeisiinsa. Näillä ihmisillä ei ole työläisille mitään opetettavaa.

Vakavan suhtautumisen teoriaan sekä Marxin ja Leninin koko perintöön ovat omaksuneet vain Neljännen internationaalin rakentajat. Hymähtäkööt poroporvarit sille, että kaksi vuosikymmentä lokakuun vallankumouksen voiton jälkeen vallankumoukselliset on jälleen heitetty vaatimattoman propagandistisen valmistelun asemiin. Suurpääoma on tässä kysymyksessä, niin kuin muissakin, paljon tarkkanäköisempi kuin poroporvareiden, jotka esiintyvät ”sosialisteina" tai ”kommunisteina”. Ei yllättävää, ettei kysymys Neljännestä internationaalista häviä maailman lehdistön palstoilta. Vallankumouksellisen johdon polttava historiallinen tarve lupaa Neljännelle internationaalille poikkeuksellisen nopeata kasvuvauhtia. Sen jatkomenestyksen mitä tärkein tae on se, ettei se muodostuisi syrjässä suuresta historiallisesta tiestä, vaan kasvaisi elimellisesti bolsevismista.

Lev Trotski.
28. elokuuta 1937.

Бюллетень оппозиции (большевиков-ленинцев)
N 58-59.

Kurdistan: lännen likainen sota
Mike Arrowsmith
Sosialistinen julkaisu 1999

Nato väitti lopettavansa etniset puhdistukset pommittaessaan Kosovoa ja Serbiaa. Silti, Turkki, yksi 19 "demokratiasta", jotka muodostavat Naton sotilasliiton, on käynyt brutaalia sotaa kurdeja vastaan viimeiset viisitoista vuotta. Miljoonat kurdit ovat joutuneet jättämään kotinsa ja kymmenet tuhannet ovat kuolleet.

Vihkossa kerrotaan kurdien riiston historia ja kuinka sen juuret johtavat läntiseen imperialismiin. Vihko väittää ettei lännen intressit pitävät siitä huolen, että kurdit eivät saa omaa valtiotaan koskaan rauhanomaista tietä. Kurdien vapautus ei perustu aseistettuihin sisseihin vaan kurdien työväenluokan ja koko alueen työväenluokan nousuun yhdessä riistoa ja alistajia vastaan.

"Tiedän vain sen, etten ole marxilainen", sanoi Marx. Se mikä oli 1870 lähinnä dialektinen huulen heitto on muuttunut myöhemmin suureksi poliittiseksi ongelmaksi. Sata vuotta Marxin kuoleman jälkeen olemme nähneet lukemattomia hajaannuksia ja yhteenottoja "marxilaisten" kesken.

Tämä vihkonen yrittää selvittää marxilaisuuden peruspilareita sekä pohtii sosialidemokratian, stalinismin ja kolmannen maailman nationalististen liikkeiden marxilaisuutta ja vastaa kysymykseen "Mikä on todellinen marxilainen traditio?"

Tony Cliff, puolueen perustajia, on kirjoittanut teoksen State Capitalism in Russia ja kolmiosaisen Lenin-elämänkerran. Chris Harman oli puolueen viikkolehden Socialist Workerin päätoimittaja ja on kirjoittanut muun muassa teoksen Class Struggles in Eastern Europe ja suositun johdatuksen How Marxism Works. Peter Binns työskenteli puolueen aikakauslehden International Socialismin päätoimittajana.

Vihkoon Duncan Hallas on valinnut neljä pääteemaa, jotka hallitsivat Trotskin kirjoituksia: "Jatkuvan vallankumouksen" -teoria, jota Trotski kehitteli vallankumouksellina vuonna 1917 Venäjän vallankumouksen analyysi ja stalinismin kehittyminen, jota Trotski ensimmäisenä analysoi. Vallankumouksellisten puolueiden taktiikka ja strategia erilaisissa tilanteissa. Vallankumouksellisen puolueen ja työväenluokan suhde vastarinnan nousu- ja laskukausilla Kirjassa on pyritty esittämään Trotskin ajatukset mahdollisimman paljon hänen omilla sanoillaan.

Alkuteos: Trotsky's marxism (Bookmarks 1984). Sosialistinen julkaisu 2002.

Cliff kirjoitti samalla tavalla kuin puhui, välittäen ajatuksensa kuivan retoriikan sijaan maanläheisten esimerkkien ja tarinoiden avulla. Kirja on ainutlaatuinen johdatus marxilaiseen sosialismia alhaalta - filosofiaan.

Sosialistinen julkaisu 2001.

Maailmanpankki ja Kansainvälinen Valuuttarahasto (IMF) ovat tuottaneet enemmän haittaa ihmisille kuin yksikään ei-aseellinen instituutio koskaan aikaisemmin. Uusi kapitalismin vastainen liike haastaa IMF:n, Maailmanpankin ja WTO:n politiikan. Politiikan, jota tehdään monikansallisten suuryhtiöiden ehdoilla. Vihko kuvaa millainen IMF on ja mitä se tekee ja mitkä ovat sen vaikutukset ihmisten elämään niin teollisuusmaissa kuin kehitysmaissakin.

Sosialistinen julkaisu 2000

Rees pohtii miksi kapitalismi on niin verinen järjestelmä ja voisiko olla olemassa kapitalistista järjestelmää ilman sotia? Kapitalismin tärkein piirre on kilpailu. Kilpailu panee tehottomat seinää vasten.

"Kansallinen etu" määritellään "meidän" markkinoidemme tai "meidän" teollisuutemme puolustamiseksi. Rees kertoo kapitalismin sotalogiikan lisäksi miksi demarit ovat aina peesailleet porvareita ja sen mikä on sosialistien suhde sotaan.

Sosialistinen julkaisu 1999.

Vihko pohtii Yhdysvaltojen uuden imperialismin luonnetta ja miten kansainvälinen sodanvastainen liike voisi onnistuneesti kamppailla imperialismia ja sotaa vastaan.

Sisällys:
Globalisaatio
Valtio ja globalisaatio
"Neuvostoliiton perimyssodat"
Yhdysvaltain politiikka ja Yhdysvaltain voima
Venäjä, Kiina ja uusi imperialismi
Vasemmisto ja imperialismi
Imperialismi, anti-imperialismi ja sosialismi

Sosialistinen julkaisu 2002.

Chris Harman kartoittaa huolellisesti islamismin sisäiset ristiriidat, kasvupohjan ja historian. Harman pyrkii myös analysoimaan olosuhteita, joissa islamismi toimii alistavaa valtiojärjestelmää haastavana voimana, ja olosuhteita, joissa sen rooli on taantumuksellisuutta ja sortoa edistävä.

Chris Harman on brittilehti Socialist Workerin päätoimittaja ja julkaissut useita kirjoja.

Alkuperäisteos: The Prophet and the Proletariat: Islamic Fundamentalism, Class and Revolution
Kirjoitanut Chris Harman 1994. Suomentanut KH 2002.

On jäänyt jotakin tuuleen
Ja auringon kimallukseen.
Niin läsnä olet kuin ennenkin,
Comandante Che Guevara
(suom. Pentti Saaritsa)

Kaksi kauheaa uhkaa määrittävät 2000-lukua. Ensimmäinen on imperialistinen sota ja kaikki sen tuhon aiheuttamat seuraukset. Toinen kasvava katastrofi on ilmastonmuutos.

Friedrich Engelsiä on joskus pidetty vain Karl Marxin apulaisena, mutta hän oli merkittävä yhteiskunnallinen aktivisti ja ajattelija omien ansioidensa perusteella, kirjoittaa Simon Basketter.