27. tammikuuta 1918 Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty. Punakaartit olivat ottaneet vallan eteläisessä Suomessa ja ryhtyneet riisumaan suojeluskuntia aseista. Vallankumous oli käynnistynyt. Taustalla olivat vuosia itäneet ristiriidat, jotka viimein kärjistyivät avoimeksi luokkasodaksi. Työläiset tekivät pitkää päivää nälkäpalkalla teollisuuskeskuksissa ja torpparit puolestaan elivät maaseudulla kuin maaorjat konsanaan, vailla mitään oikeuksia tai suojaa isäntien mielivaltaa vastaan. Ei ollut sattumaa, että torpparit liittyivät työläisten rinnalle vaatimaan oikeuksia ihmisarvoiseen elämään ja elintasoon. Sosialismi löysi täältäkin hedelmällisen maaperän ja kasvualustan itselleen. Vaikka vuosisadan alkupuolisko oli yhden puolueen (SDP) ympärille järjestäytyneelle työväenliikkeelle vaaleilla mitattuna menestyksekästä aikaa, ei parlamentin kautta kyetty oleellisesti parantamaan työväenluokan oloja eikä vastaamaan sorrettujen oikeutettuihin vaatimuksiin.

Tahtoa riitti vaan ei taitoa

Lopullisen kipinän vallankumous sai moottoriinsa vuonna 1917, kun Venäjä hajotti sosialistienemmistöisen eduskunnan porvareiden suosiollisella myötävaikutuksella eikä ns. valtalaki näin ollen toteutunut. Vuoden kääntyessä kohden loppuaan näytti yhä selvemmältä, että ilman verenvuodatusta tilanne ei ratkea. Syksyllä maassa vallinnut elintarvikepula lisäsi kumouksellista
mielialaa ja lokakuun vallankumous Venäjällä innosti omalta osaltaan Suomen työläisiä ryhtymään tuumasta toimeen. SDP:n johdossa mielialat olivat huomattavasti maltillisemmat kuin kentällä, mutta ennen pitkää puolue taipui punakaartien ja taistelutahtoisen työväen vaatimuksiin. Leninin Suomelle joulukuun 6. päivänä myöntämä itsenäisyys oli vain muodollinen paperi, nyt oli aika katsoa ketkä tämän itsenäisyyden ottaisivat hallintaansa - työväenluokka vai porvarit.

Rintamalinjaksi muodostui melko pian Viipurista Poriin ulottuva vyöhyke. Etelässä valtaa pitivät punaiset, joiden hallituksena toimi Helsingissä kansanvaltuuskunta. Valkoisten hallintoa pyöritti Vaasaan paennut senaatti ja valkokaartien ylipäälliköksi nimettiin muuan Mannerheim, joka oli aiemmin palvellut tsaarin armeijassa upseerina. Pohjanmaan talonpoikia värvätessään valkoiset syyllistyivät härskiin huijaukseen väittäessään Etelä-Suomen olevan venäläisten hallussa. Niinpä moni pohjanmaan poika luuli sotimaan lähtiessään menevänsä häätämään venäläisjoukkoja Suomesta. Vasta rintamalla moni huomasikin ammuskelevansa porukkaa joka puhui samaa kieltä.

Alusta lähtien kävi selväksi, ettei punainen osapuoli hallinnut sodankäynnin alkeitakaan. Odotettu, kohuttu ja kovalla uholla käynnistetty punaisten suurhyökkäys jolla lahtareiden vastarinta oli tarkoitus kertaheitolla murskata, epäonnistui totaalisesti kautta linjan. Tästä eteenpäin kyse oli oikeastaan vain siitä, missä vaiheessa Mannerheim saisi joukkonsa asemiin ja minkä verran ulkopuolista ts. Saksan apua valkokaartit tarvitsisivat potin korjaamiseen. Varsinaiset sotatoimet huipentuivat taisteluun Tampereesta, jonne tuhannet punakaartilaiset olivat paenneet rintamien pettäessä. Tampereella käytiin pohjoismaiden siihen mennessä suurin yksittäinen taistelu ja se sinetöi punaisen Suomen tuhon. Etelässä saksalaiset joukot nousivat maihin Hangossa ja valtasivat nopeassa tahdissa Helsingin ja muut punaisten hallussa olleet alueet sillä suunnalla.

Valkoisen terrorin synkät muistot

Punaisten tappio sai aikaan valtavan pakolaisvyöryn, kun kymmenet tuhannet työläis- ja torppariperheet pyrkivät turvaan Venäjälle. Pääosa pakolaiskaravaanista pysäytettiin Lahden lähistöllä. Tämän jälkeen käynnistyi valkoinen terrori kaikessa laajuudessaan ja raakuudessaan. Kyse ei todellakaan ollut mistään yksittäisten sadistien mieliteoista vaan järjestelmällisestä lahtaamisesta, joka sai siunauksensa ylimmältä johdolta. Punaiset sullottiin vankileireihin ja teloituskomppaniat tekivät synkkää työtään joka päivä, viikkotolkulla. Suurin yksittäinen tappaja oli kuitenkin nälkä; leirien muonitus oli tarkoituksella hoidettu niin surkeasti, että vankeja kuoli nälkään kuin kärpäsiä. Pelkästään Tammisaaren vankileirin noin 10 000 punavangista yli 3000 kuoli nälkään tai siitä johtuviin tauteihin.

Osa punaisista toki pääsi Venäjälle saakka. Tähän porukkaan kuuluivat mm. Otto Ville Kuusinen, Yrjö Sirola ja Edward Gylling, jotka olivat keskeisessä roolissa perustamassa Suomen kommunistista puoluetta Moskovassa myöhemmin samana vuonna. Traagista on, että valtaosa Venäjälle sosialismia rakentamaan jääneistä suomalaisista pääsi hengestään 30 -luvulla Stalinin vainoissa. Suo siellä vetelä täällä, sanotaan.

Pelkkä into ei riitä

Kolmisen kuukautta kestänyt vallankumous päättyi siis täydelliseen katastrofiin. Tätäkin karmivampi oli sodan voittaneen osapuolen säälimätön kosto. Työväenluokan järjestelmällinen teurastus ja nälkään tappaminen jatkui laajamittaisena monta kuukautta. Valkoiset pyövelit hillitsivät murhanhimoaan vasta, kun ulkovallat esittivät asiasta vastalauseensa ja uhkasivat jättää tunnustamatta kansalaisiaan niin raakalaismaisesti kohtelevan maan itsenäisyyden.

Työväenluokka sai oppia kalliin läksyn: ei pidä lähteä heilumaan pyssy kädessä ennen kuin on
siihen valmis. Sodankäynti ei suju pelkkien työväenlaulujen ja torvisoiton tahdissa vaan tarvitaan armeija joka on valmistautunut tehtäväänsä huolella ja sodanjohto jolla on selkeä strategia ja langat käsissään. Asianmukaista asearsenaalia ja toimivaa huoltoa unohtamatta. Punaisilta puuttuivat
luokkasodassa kaikki nämä elementit. Vallankumouksellinen intomieli haihtui nopeasti Hämeen hankien pakkasissa realiteettien paljastuessa.

Vallankumouksen epäonnistuttua valkoiset tarttuivat tiukasti vallankahvaan Suomessa. Kaikkein
taantumuksellisimmat porvarit ryhtyivät jo hilaamaan Saksasta kuningasta Suomeen, mutta joutuivat hyvästelemään hankkeensa Saksan heikon sotamenestyksen myötä. Presidentin vahva asema Suomalaisessa politiikassa on kuitenkin eräänlainen jäänne noilta ajoilta, samoin itsenäisyyspäivänä jaettavat kaiken maailman ristit ja ritarinarvot ynnä muut prenikat.

Vasemmiston jakautuessa kahtia sosiaalidemokraatit omaksuivat parlamentaarisen linjan ja kommunistit jatkoivat luokkataistelun tiellä. Kommunistiset järjestöt ja puolueet kiellettiin ja alkoi pitkä ja hajanainen maanalainen kausi kommunistisessa liikkeessä. Vasta Suomen tappio jatkosodassa sekoitti pakan uudelleen ja laitavasemmistokin sai taas toimia julkisesti.

Jossittelut sikseen: kaikki kunnia työväenliikkeen sankareille

Luokkasodasta saa usein kuunnella ärsyttävää jossittelua ja spekulointia tyyliin; "onneksi punaiset hävisivät, muuten olisimme ajautuneet Neuvostoliiton vasallivaltioksi". Näille viisastelijoille voisi heittää pallon takaisin kysymällä vaikkapa, entä jos vallankumous Saksassa olisikin onnistunut,
minkälainen Eurooppa tänä päivänä olisi? Olisiko stalinismilta tässä tapauksessa vältytty? Tai olisiko Suomi sitten välttynyt talvisodalta ja jatkosodalta jos maa olisi ajautunut Neuvostoliiton puskurivaltioksi?

Jossittelut sikseen. Vuoden 1918 punaiset eivät voineet etukäteen tietää historian tulevaa kulkua kuten ei kukaan muukaan tuolloin elänyt. He lähtivät täysin oikeutetuista syistä taistelemaan
vapautensa puolesta ja maksoivat tästä kalliin hinnan. Työväenluokka on se joukko, jonka rinnalla sosialistit ovat aina seisseet ja seisovat vastakin, kävi taisteluissa kuinka hyvänsä. Vuoden 1918 tapahtumiin osallistuneet punaiset ovat ja tulevat aina olemaan työväenluokan sankareita. Nyt kun
vallankumous täyttää pyöreät 90 vuotta, kannattaa käväistä punaisten muistomerkillä ja hiljentyä hetkeksi kunnioittamaan työväenluokan marttyyreiden muistoa.


Matti Mamia.