Maanantaina 16. maaliskuuta 1992 klo 11.32 aamupäivällä räjähti voimakas kirjepommi Internationalse Socialister –järjestön tiloissa Søllerødkadulla Kööpenhaminassa. Kirjepommi surmasi järjestön jäsenen Henrik Christensenin ja tilat tuhoutuivat räjähdyksessä täysin.

Murhaan syyllistä ei ole vielä löytynyt, mutta ei ole epäilystä siitä, että tekijät tulivat tuohon aikaan kasvussa olleiden natsien parista.

Rasistinen väkivalta ja ”kunniallinen” rasismi

Jo 80-luvun puolivälissä oli rasistinen väkivalta kasvussa. Hyökkäys pakolaiskeskukseen Kalundborgissa vuonna 1985 pani liikkeelle rasistisen kiihotusaallon pakolaisia ja maahanmuuttajia vastaan.

Vuonna 1987 ahdisti ryhmä ”vihreätakkeja” maahanmuuttajat ulos Studsgårdskadun asuinalueelta Østerbrossa Kööpenhaminassa ja julisti Studsgårdskadun ”valkoiseksi kaupungiksi”.

Mutta ”kunniallisten” poliitikkojen puheet ”vieraista” ongelmana oli se, joka teki rasismista poliittisen ongelman.

Silta ”kunniallisten" poliittikkojen rasismin ja väkivaltaisten natsiryhmien välillä oli ”Den Danske Forening” (DDF, Tanskalainen yhdistys), jonka perustettiin vuonna 1986. Perustajien johdossa olivat mm. nykyiset ”kunnialliset” Tanskan kansanpuolueen kansanedustajat, pastorit Søren Krarup ja Jesper Langballe.

DDF:n demokratian vastaista nationalismia ilmaisi Søren Krarup seuraavasti vuonna 1989: ”Jos demokratia sen sijaan, että vahvistaisi Tanskaa, heikentää maan olemassaoloa, on meidän isiemme tavoin katsottava totuutta silmiin ja uskallettava asettaa jotain muuta tilalle.”

DDF:n puheenjohtaja, oikeustieteen professori Ole Hasselbalch, viittasi avoimesti fyysiseen väkivaltaan. Artikkelissa otsikolla ”Miksi kirjoittaa?” hän kirjoitti mm.: ”Jos ei haluta maan tuhoutuvan, silloin nousevat esille fyysiset keinot estää se, että tuhoamispolitiikka toteutetaan."

Seuraavina vuosina tuli DDF:stä itämispaikka joillekin natsiryhmistä, jotka yrittivät myöhemmin saada julkista huomiota.

Mutta tapahtumat kotimaisen ankkalammikon ulkopuolella olivat ne, jotka antoivat natseille itseluottamusta.

Muurin kaatuminen ja ”uusi maailmanjärjestys”

Berliinin muurin kaaduttua ja Itä-Euroopan romahdettua vuonna 1989 lupasi George Bush (vanhempi) ”uutta maailmanjärjestystä”, jossa olisi demokratiaa ja edistystä kaikille. Todellisuus osoittautui kuitenkin pian täysin toisenlaiseksi.

Vähän myöhemmin Bush käynnisti ensimmäisen hyökkäyksen Irakiin. Ja Itä-Saksassa, jonka samaan aikaan ”valtasi” Kohlin Länsi-Saksa, monet itäsaksalaiset toivotti tervetulleiksi työttömyys, ei hyvinvointi.

Samaan aikaan kapitalismi joutui maailmanlaajuisesti kolmanteen kriisikauteensa 20 vuoden aikana. Kuten tänäänkin, olivat poliitikkojen vastauksena julkisten menojen leikkaukset – ja syntipukkien hakeminen.

Vasemmisto oli heikentynyt. Osin siksi, että osa siitä näki stalinismin romahduksen tappiona. Mutta erityisesti, koska sillä ei ollut vastausta, kun kriisi koitti. Sen sijaan että se olisi argumentoinut alhaalta nousevan taistelun ja vastarinnan puolesta, vastaukseksi tuli parlamenttitoiminta.

Natsien vaalimenestys

Tässä poliittisessa ilmapiirissä – talouskriisi, aatteellinen hajoaminen, uskonpuute poliitikkoihin, työttömyyden uhka – natsit ja radikaalit rasistit menestyivät suurissa osissa Eurooppaa.

Le Penin ”Front National” Ranskassa, Jörg Haiderin ”Vapauspuolue” Itävallassa, ”Vlaams Blok” Belgiassa ja Saksassa ”republikaanit”, ”Deutche Volks Union” ja ”Nationaldemokratische Partei Deutschlands” saivat 10–20 prosenttia äänistä monissa vuosien 1991-92 vaaleista.

Kaikkialla parlamentaarista menestystä seurasi väkivalta pakolaisia, maahanmuuttajia, vasemmistoa jne. vastaan. Vuonna 1991 tekivät natsit Saksassa 2074 rikosta, jotka oli suunnattu ulkomaalaisia vastaan. Näistä 325 oli tuhopolttoja ja 122 väkivaltaisia hyökkäyksiä.

Pommi Internationale Socialister -järjestön toimistoa vastaan ja Henrikin surma olivat vielä yksi näitä.

Natsit voidaan pysäyttää

Tärkeä kokemus 90-luvulta on, että poliittisen ja talouskriisin kaudella natsit voivat saada laajempaa kannatusta.

Jos ei ole voimakasta vasemmistoa, joka voi koota väkeä solidaarisen ja kollektiivisen vastauksen ympärille kriisissä, syntyy tilaa toisenlaiselle vastaukselle. Silloin voivat natsien vastaukset vaikuttaa yhtä uskottavilta, kuin poliitikkojen puheet ”kaikista samassa veneessä”.

Natsit on pysäytettävä silloin, kun heitä on vielä vähän. Näin tapahtui Tanskassa vuosina 1991—1995, kun ammattiyhdistysten ja vasemmiston yhteisrintama järjesti mielenosoituksia aina, kun natsit ja järjestäytyneet rasistit yrittivät päästä julkiseen tilaan.

Siksi natsit ovat monien vuosien ajan olleet suljettuina omiin pieniin ja suljettuihin ympäristöihinsä.

Tänään kriisi on paljon syvempi kuin 90-luvulla. Niinpä natsit yrittävät jälleen nostaa päätään.
Käyttäkäämme menneen kokemuksia pysäyttääksemme heidät silloin, kun he ovat vähälukuisia – ja käyttääksemme samalla mobilisointia ponnahduslautana hyökkäykseen sitä kriisipolitiikkaa vastaan, joka antaa natseille kasvupohjaa.

Lisää aiheesta tanskankielisellä sivustolla www.16marts.dk