Skip to content

Nationalismi ja internationalismi

Nationalismi, kansallisuusaate, on kapitalismin tuote. Se on kapitalistien tärkeimpiä keinoja saada työläiset sidotuksi kapitalistiseen järjestelmään. Siksi sosialistit vastustavat nationalismia. Sen sijaan sosialistit ovat internationalisteja. Internationalismi tarkoittaa taistelua sellaisen maailman puolesta, jossa ei ole rajoja ja jossa kaikilla ihmisillä on samat oikeudet.

Ei kannata uskoa sellaiseen, mitä kukaan ei oikein osaa selittää. Sellainen on esimerkiksi juuri kansakunnan käsite, sillä tavallisimmat sitä määrittävät kriteerit eivät pidä kutiaan:

Kansakunnan samaistaminen tiettyyn maantieteelliseen alueeseen ei toimi. Onhan useimpien kansakuntien alue vaihdellut historiassa. Suomi oli aluksi vain Varsinais-Suomi, ja esimerkiksi Saksan ja Puolan rajat ovat vaihdelleet vielä 1900-luvun puolivälissä.

Yhteinen kielikään ei kokoa kaikkia kansakuntia, vaan useimmissa on yksi tai useampia vähemmistökieliä. Esimerkkiä ei tarvinne hakea kauempaa kuin kotoa, jossa ruotsin lisäksi puhutaan mm. muutamaa eri saamen kieltä.

Moni kansakunta toisaalta jakaa saman pääkielen. Siirtomaa-ajan jäljiltä englantia, espanjaa, portugalia ja ranskaa käytetään kansallisina kielinä lukuisissa maissa.

Entäs yhteinen kulttuuri? Sekään ei voi lla mikään kansakunnan kriteeri, sillä kulttuurierot ovat paljon suurempia kansakuntien sisällä eri yhteiskuntaluokkien välillä, kun eri kansakuntien välillä.

Pörssimeklareilla maailman eri kaupungeissa Helsingistä Hongkongiin on enemmän keskenään yhteistä kuin ”omien maiden” mäkkäreillä roikkuvan nuorion kanssa.

Mikä lisäksi on tärkeätä, on että meidän aikanamme kansainvälinen kulttuuri on yhä voimakkaampi. Syödään samoja pizzoja ja wokkeja, kuunnellaan samaa musiikkia, katsotaan samoja leffoja ja luetaan samoja kirjoja.

Esimerkiksi suomalainen nainen voi tyypillisesti käyttää farkkuja, jotka on suunniteltu jenkeissä ja ommeltu Indonesiassa, pitää lempiruokanaan lasagnea tai tandoorikanaa, kuunnella mieluiten amerikkalaista tai vaikka ruotsalaista jazzia. Lempikirjailija voi olla mistä päin maailmaa tahansa. Tyypillistä on ympäröidä itsensä kulttuurisin ilmauksin ympäri maailma eikä todellakaan sitä erikseen edes ajatella.

Niin että tyypillisin suomalainen ei kyllä kulje väinämöislakissa, syö perinneruokaa, kuuntele haitarimusiikkia ja lue Seitsemää veljestä.

Syy siihen, että kansakuntaa on näin vaikea määritellä, on yksinkertainen. Benedict Anderson kutsuu kansakuntaa kuvitelluiksi yhteisöiksi. Kansakunta on poliittinen aate, joka on luotu tiettyä tarkoitusta varten yhteiskuntaa hallitseville.

Kansakunta on siis nationalismin tuote, eikä päinvastoin.

Kansallisvaltio ja kansallisaate siihen liittyvänä aatteena ilmaantuivat osana kapitalismin syntyä. Kapitalismia edeltäneessä feodaalisessa yhteiskunnassa kansalla oli yleensä vähän yhteyttä keskusvaltaan. Tilanherra, pappi ja muut paikalliset virkamiehet määräsivät lait, keräsivät verot ja vaativat talonpojalta työpanoksen.

Näissä yhteiskunnissa ei ollut myöskään yhteistä kieltä. Kirjasessaan ”Kansallisaate, aikamme myrkky” Chris Harman viittaa 1200-luvun Englantiin. ”Sen aikainen Englanti kattoi nykyisen Englannin, suuria osia Länsi-Ranskaa, sekä osia Walesista, Skotlannista ja Irlannista. Sen sotilaalliset vallanpitäjät puhuivat yhtä kieltä (normanniranskaa) ja byrokraattien kirjoitustaitoinen eliitti toista (keskiaikaista latinaa) kun taas suurin osa puhui eri murteita (anglosaksin, ranskan, kymrin ja gaelin eri muotoja).”

Feodaalisissa yhteiskunnissa kansan identiteetti ei ollut sidoksissa mihinkään kansakuntaan, vaan paikalliseen yhteiskuntaan, sukuun, uskontoon ja usein aatelisen tilanomistajan vallan alle kuulumiseen. Suomi oli köyhä, harvaan asuttu maa, aatelisto heikko ja suurtiloja vähän, eikä se siten ollut tyypillinen feodalismille. Se ei silti tarkoittanut, että kansalla olisi ollut mitään voimakasta ”kansallista identiteettiä”. Niinkin myöhään kuin 1800-luvun loppupuoliskolla vain harva suomalainen tiesi olevansa suomalainen.

Tuo kaikki alkoi muuttua, kun nouseva kapitalismi loi 1600- ja 1700-luvuilla markkinoihin perustuvan talouden.

Prosessi oli aluksi tiedostamaton. Kasvavan kaupan myötä ihmiset olivat enemmän tekemisissä toistensa kanssa. Tullakseen ymmärretyiksi sekoittivat kauppamiehet aineksia eri alueiden murteista ja tästä tuli myöhemmin oma kielensä. Osa valtiokoneistoa alkoi käyttää tätä kieltä, koska se helpotti yhteydenpitoa tähän verotuksen tärkeään kohderyhmään.

Harman kirjoittaa:

”Ensimmäisten kansallisvaltioiden alkio olivat kaupan, kielen ja hallinnon verkostot suurimmissa kaupungeissa. Byrokraatit yrittivät kaikkialla Euroopan feodaalimonarkioissa kasvattaa valtaansa (…) liittoutumalla kaupunkien kauppamiesten ja muiden elinkeinonharjoittajien kanssa. Koska juuri nämä ”porvarit” olivat usein maantieteellisesti kätevien kauppa- ja kieliverkostojen keskiössä, näkivät monet byrokraatit, että porvareiden kielen tekemisestä valtion kieleksi oli heillä paljon voitettavaa. Liitosta hallinnon ja porvareiden välillä tuli luja ja saatettiin alkaa luomaan kielellisesti yhtenäisiä valtioita, jotka aiempia valtioita tehokkaammin saattoivat vaatia rajojensa sisällä olevalta väestöltä kuuliaisuutta.”

Uusi kapitalistinen porvaristo, joka eli kaupasta ja alkavasta teollisuustuotannosta, hyötyi paljon uudenlaisista valtioista ja alkoi pitää niitä luonnollisina ja välttämättöminä.

Kielellinen yhdenmukaisuus paitsi teki kaupankäynnin yksinkertaisemmaksi, myös vaikeutti sitä ulkomaalaisille kauppiaille, jotka eivät osanneet kieltä. Porvarit saattoivat lisäksi käyttää valtiota suojellakseen etujaan ulkomaisia kilpailijoita vastaan.

Kapitalisteilla ja muilla, jotka halusivat saada talouskehityksen kontrollin missä päin maailmaa asuivatkin, ei sen jälkeen ollut muuta mahdollisuutta, kuin kopioida ensimmäisiä Euroopassa nousseita kansallisvaltioita pystyäkseen kilpailemaan niiden kanssa.

Juuri tässä on kansallisaatteen perusta.

Kuviteltu yhteisö

Nykykapitalismi on enemmän kuin koskaan riippuvainen kansallisvaltioista ja kansallisaatteesta. Kapitalistit ovat riippuvaisia hyvin säädellyistä markkinoista ja valtiosta, joka pitää huolta infratruktuurista: teistä, koululaitoksesta ja terveydenhuollosta jne. Ulospäin suuntautuvassa toiminnassaan kapitalistit tarvitsevat valtiota, joka voi tukea heidän etujaan vihamielisessä maailmassa.

Ehkä kuitenkin kaikkien tärkein etu uusien kansallisvaltioiden hallitsijoille, tänään tärkeämpi kuin koskaan, on se, että se loi ”kuvitellun yhteisön”. Kansallisaate liittää yhteen näennäisten etujen yhteisössä riistetyt ja riistäjät.

Suomi vastaan muu maailma. Tuskin viikkoakaan menee ilman, että joku poliitikko tai EK:n pomo vaatisi suomalaistyöläisiä luopumaan palkkavaatimuksistaan, hyväksymään vyönkiristyksen tai irtisanomiset Suomen kilpailukyvyn nimissä.

Vaikka kansakunta on siis luomus eikä aito yhteisö, ei se silti merkitse, etteikö kansakuntia olisi. Kapitalismi ja kapitalistit ovat täysin riippuvaisia kansallisvaltioista ja rakentavat valtiokoneiston ja yhteiskunnan taloudelliset ja ideologiset/poliittiset rakenteet kansallisvaltion muotoon.

Kansakunnasta tulee siten oikea taloudellinen, poliittinen ja hallinnollinen yksikkö, ja luunkovalla yhtenäistämisellä ja alistamisella monissa tapauksissa myös kielellisesti suhteellisen yhtenäinen.

Nationalismi on kuitenkin myrkkyä. Hyvää tai myönteistä nationalismia ei ole. Tämä liittyy siihen, mitä on nationalismin ytimessä, nimittäin kuviteltuun yhteisöön.

Puki sitten kotimaisen nationalismin kuin myönteisin sanakääntein ja oli se sitten kuinka suvaitsevaista toisiin nähden, siinä peitettäisiin silti perusvalhe, se, että kaikilla suomalaisilla olisi yhteiset edut.

Totuus on, että maailmassa etujen samuus riippuu siitä, missä asemassa kukin yhteiskunnassa on, eikä siitä, missä asuu tai mitä kieltä puhuu.

Nesteen, Microsoftin tai MacDonaldsin työntekijöillä on keskenään yhteiset edut pomojaan vastaan riippumatta siitä, missä maassa he ovat töissä. Koneen tai Elcoteqin työläisillä Suomessa ei ole samoja etuja USA:ssa tai Kiinassa työskenteleviä kollegoitaan vastaan kuin Herlinillä tai Piipolla. Nationalismi on tärkeimpiä mekanismeja saada kansa useimmiten hyväksymään kapitalismi ja sen hirvittävät seuraukset. Nationalismi on tärkein syy, miksi rasistiset ja kansalliskiihkoiset aatteet voivat saada kansan kannatusta. Sille nojaavat pitkälti esimerkiksi perussuomalaiset.

Sosialistien on toisin sanoen oltava nationalismin leppymättömiä vastustajia. Sitä ei Suomen vasemmisto valitettavasti ole. Pääsyynä on reformismi, usko siihen, että kapitalismi voidaan sisältäpäin astettain parantaa. Koska nationalismi on kapitalismille välttämätöntä, ei sitä käytännössä voida torjua kokonaan jos samalla halutaan säilyttää kapitalistinen järjestelmä.

Tämän lisäksi kansallisille vapautusliikkeille annettu tuki on tuonut nationalismille ansaitsematonta hyvää mainetta.

Jos nationalismi on myrkkyä, on päältäpäin paradoksi, että sosialistit tukevat monia kansallisia vapautusliikkeitä. Kaikkialla maailmassa on ryhmiä, joita sorretaan kielen, uskonnon, kulttuurisen (tai etnisen) identiteetin tai ulkonäen takia, usein yhdistelmin näitä tekijöitä.

Vaatimuksesta omasta kansallisvaltiosta tai omista oikeuksista suuremman valtion puitteissa tulee hyvin usein sellainen vaatimus, joka voi yhdistää sortoa vastaan taistelevia.

Yksittäiset sosialistit ovat tällaisia vaatimuksia ja liikkeitä vastustaneet. Tärkein heistä oli Rosa Luxemburg. Hänen kokemuksensa oli ennen kaikkea Puolan kansallisesta liikkeestä. Se kamppaili Venäjää vastaan viime vuosisadan vaiheessa.

Hänen mielestään tuon liikkeen nationalismi teki siitä taantumuksellisen voiman. Hänen mukaansa vallankumouksellisten tehtävä oli edistää yhteistä taistelua työläisten ja muiden sorrettujen välillä niin Venäjällä kuin Puolassa molempien maiden hallitsevia luokkia vastaan.

Hänen näkökulmansa on selvä. Kerta toisensa jälkeen ovat kansalliset vapautusliikkeet pettäneet työväenluokan ja muun kansan, joka on nostanut ne valtaan sorrettujen kansakuntien eliitin eduksi.

Ja yhtä lailla kerta kerran jälkeen on luokkataistelu ja sosialistinen politiikka ja organisointi alistettu ja uhrattu kansakunnan alttarille, usein sosialististen ja kommunististen järjestöjen tietoisena politiikkana. Kansallisen vapautuksen tavoite oikeuttaa liitot ”oman” porvariston kanssa lupauksin, että taistelu sosialismin puolesta tosissaan aloitetaan vasta, kun kansakunta on ensin vapautettu.

Tätä ei tietenkään tapahdu, siksi että ”kommunisteista” tai ”sosialisteista” tulee uuden valtion porvarillisia valtion byrokraatteja, tai siksi, että he joutuvat aiempien liittolaistensa, alistetun kansakunnan porvariston uhreiksi. Myrkkyä nationalismi on siis alistetuissa kansakunnissa aivan samoista syistä kuin Suomessa. Se luo väärää kuvaa, kuviteltua yhteisöä, ajatusta, että kaikki ovat samassa veneessä.

Ehdoton, mutta kriittinen tuki

Ei kuitenkaan ole epäilystä, etteivätkö kansalliset vapautusliikkeet olisi olleet viimeisten sadan vuoden aikana tärkeimpiä edistyksellisiä voimia, tai etteikö sosialistien pitäisi niitä tukea.

Syy on yksinkertainen. Kansalliset vapautusliikkeet taistelevat todellista sortoa vastaan. Vaikka sekä Fatah että Hamas harjoittavat osin taantumuksellista politiikkaa, on täysin selvää, että sosialistien on tuettava näitä liikkeitä, kun ne taistelevat Israelia vastaan. Sama koskee Vietnamin vapautusliikettä ensin Ranskaa ja sitten USA:ta vastaan, tai Dalai Lamaa ja tiibetiläismunkkeja siinä määrin, kun he käyvät ja johtavat taistelua Tiibetin kansallisten oikeuksien puolesta. Tärkeä lisänäkökulma on, että kansallisen vapautuksen tukeminen on myös lyhin tie nationalismista vapautumiseen. Niin kauan kuin ulkoinen vihollinen sortaa sekä eliittejä että työväenluokkaa (vaikka hyvinkin eri asteisesti ja eri seurauksin), on kansan tyytymättömyyden kohde luonnollisesti ulkoinen vihollinen. Castron hallitus Kuubassa esimerkiksi ei olisi ollut kansan parissa yhtään niin suosittu ilman USA:n saartoa.

Vasemmisto on niin maailman rikkaassa kuin köyhässäkin osassa ymmärtänyt aivan liian huonosti ensimmäisen osan ylläolevasta päättelystä. Sorretussa maassa on alettu itse nationalismi nähdä edistykselliseksi ja kaikki Castrosta Arafatiin on punamaalattu. Pannaan on julistettu kaikki heidän liikkeisiinsä kohdistuva arvostelu.

Yhteenvetona voi sanoa, että oikea suhtautuminen vapautusliikkeisiin on ehdoton, mutta kriittinen tuki.

Internationalismi

Nationalismi on kapitalismin tuote ja sen tärkein poliittinen välinen sitoa kansan enemmistö järjestelmään. Taistelu kapitalismista eroon pääsemiseksi merkitsee myös taistelua sen puolesta, ettei maailmaa enää jaettaisi kansakuntiin.

Yhtä ehdottomasti kuin me olemme nationalismia vastaan, meidän sosialistien on oltava internationalismin puolesta. Marxilaisille ei internationalismissa ole kyse kansakuntien yhteistyöstä YK:ssa tai vastaavasta. Internationalismi tarkoittaa, että me taistelemme sellaisen maailman puolesta, jossa ei ole rajoja ja jossa kaikilla ihmisillä on samat oikeudet.

Tässä taistelussa meidän on nähtävä maailma yhtenä paikkana, jossa kaikkea, mitä teemme, ohjaa sen ottaminen huomioon, että me olemme osa yhtä taitelua, jota käydään koko maapallolla yhden paremman maailman puolesta.

Published inMuut aiheet

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *