Maanantaina 16. maaliskuuta 1992 klo 11.32 aamupäivällä räjähti voimakas kirjepommi Internationalse Socialister –järjestön tiloissa Søllerødkadulla Kööpenhaminassa. Kirjepommi surmasi järjestön jäsenen Henrik Christensenin ja tilat tuhoutuivat räjähdyksessä täysin.

Murhaan syyllistä ei ole vielä löytynyt, mutta ei ole epäilystä siitä, että tekijät tulivat tuohon aikaan kasvussa olleiden natsien parista.

Rasistinen väkivalta ja ”kunniallinen” rasismi

Jo 80-luvun puolivälissä oli rasistinen väkivalta kasvussa. Hyökkäys pakolaiskeskukseen Kalundborgissa vuonna 1985 pani liikkeelle rasistisen kiihotusaallon pakolaisia ja maahanmuuttajia vastaan.

Vuonna 1987 ahdisti ryhmä ”vihreätakkeja” maahanmuuttajat ulos Studsgårdskadun asuinalueelta Østerbrossa Kööpenhaminassa ja julisti Studsgårdskadun ”valkoiseksi kaupungiksi”.

Mutta ”kunniallisten” poliitikkojen puheet ”vieraista” ongelmana oli se, joka teki rasismista poliittisen ongelman.

Silta ”kunniallisten" poliittikkojen rasismin ja väkivaltaisten natsiryhmien välillä oli ”Den Danske Forening” (DDF, Tanskalainen yhdistys), jonka perustettiin vuonna 1986. Perustajien johdossa olivat mm. nykyiset ”kunnialliset” Tanskan kansanpuolueen kansanedustajat, pastorit Søren Krarup ja Jesper Langballe.

DDF:n demokratian vastaista nationalismia ilmaisi Søren Krarup seuraavasti vuonna 1989: ”Jos demokratia sen sijaan, että vahvistaisi Tanskaa, heikentää maan olemassaoloa, on meidän isiemme tavoin katsottava totuutta silmiin ja uskallettava asettaa jotain muuta tilalle.”

DDF:n puheenjohtaja, oikeustieteen professori Ole Hasselbalch, viittasi avoimesti fyysiseen väkivaltaan. Artikkelissa otsikolla ”Miksi kirjoittaa?” hän kirjoitti mm.: ”Jos ei haluta maan tuhoutuvan, silloin nousevat esille fyysiset keinot estää se, että tuhoamispolitiikka toteutetaan."

Seuraavina vuosina tuli DDF:stä itämispaikka joillekin natsiryhmistä, jotka yrittivät myöhemmin saada julkista huomiota.

Mutta tapahtumat kotimaisen ankkalammikon ulkopuolella olivat ne, jotka antoivat natseille itseluottamusta.

Muurin kaatuminen ja ”uusi maailmanjärjestys”

Berliinin muurin kaaduttua ja Itä-Euroopan romahdettua vuonna 1989 lupasi George Bush (vanhempi) ”uutta maailmanjärjestystä”, jossa olisi demokratiaa ja edistystä kaikille. Todellisuus osoittautui kuitenkin pian täysin toisenlaiseksi.

Vähän myöhemmin Bush käynnisti ensimmäisen hyökkäyksen Irakiin. Ja Itä-Saksassa, jonka samaan aikaan ”valtasi” Kohlin Länsi-Saksa, monet itäsaksalaiset toivotti tervetulleiksi työttömyys, ei hyvinvointi.

Samaan aikaan kapitalismi joutui maailmanlaajuisesti kolmanteen kriisikauteensa 20 vuoden aikana. Kuten tänäänkin, olivat poliitikkojen vastauksena julkisten menojen leikkaukset – ja syntipukkien hakeminen.

Vasemmisto oli heikentynyt. Osin siksi, että osa siitä näki stalinismin romahduksen tappiona. Mutta erityisesti, koska sillä ei ollut vastausta, kun kriisi koitti. Sen sijaan että se olisi argumentoinut alhaalta nousevan taistelun ja vastarinnan puolesta, vastaukseksi tuli parlamenttitoiminta.

Natsien vaalimenestys

Tässä poliittisessa ilmapiirissä – talouskriisi, aatteellinen hajoaminen, uskonpuute poliitikkoihin, työttömyyden uhka – natsit ja radikaalit rasistit menestyivät suurissa osissa Eurooppaa.

Le Penin ”Front National” Ranskassa, Jörg Haiderin ”Vapauspuolue” Itävallassa, ”Vlaams Blok” Belgiassa ja Saksassa ”republikaanit”, ”Deutche Volks Union” ja ”Nationaldemokratische Partei Deutschlands” saivat 10–20 prosenttia äänistä monissa vuosien 1991-92 vaaleista.

Kaikkialla parlamentaarista menestystä seurasi väkivalta pakolaisia, maahanmuuttajia, vasemmistoa jne. vastaan. Vuonna 1991 tekivät natsit Saksassa 2074 rikosta, jotka oli suunnattu ulkomaalaisia vastaan. Näistä 325 oli tuhopolttoja ja 122 väkivaltaisia hyökkäyksiä.

Pommi Internationale Socialister -järjestön toimistoa vastaan ja Henrikin surma olivat vielä yksi näitä.

Natsit voidaan pysäyttää

Tärkeä kokemus 90-luvulta on, että poliittisen ja talouskriisin kaudella natsit voivat saada laajempaa kannatusta.

Jos ei ole voimakasta vasemmistoa, joka voi koota väkeä solidaarisen ja kollektiivisen vastauksen ympärille kriisissä, syntyy tilaa toisenlaiselle vastaukselle. Silloin voivat natsien vastaukset vaikuttaa yhtä uskottavilta, kuin poliitikkojen puheet ”kaikista samassa veneessä”.

Natsit on pysäytettävä silloin, kun heitä on vielä vähän. Näin tapahtui Tanskassa vuosina 1991—1995, kun ammattiyhdistysten ja vasemmiston yhteisrintama järjesti mielenosoituksia aina, kun natsit ja järjestäytyneet rasistit yrittivät päästä julkiseen tilaan.

Siksi natsit ovat monien vuosien ajan olleet suljettuina omiin pieniin ja suljettuihin ympäristöihinsä.

Tänään kriisi on paljon syvempi kuin 90-luvulla. Niinpä natsit yrittävät jälleen nostaa päätään.
Käyttäkäämme menneen kokemuksia pysäyttääksemme heidät silloin, kun he ovat vähälukuisia – ja käyttääksemme samalla mobilisointia ponnahduslautana hyökkäykseen sitä kriisipolitiikkaa vastaan, joka antaa natseille kasvupohjaa.

Lisää aiheesta tanskankielisellä sivustolla www.16marts.dk

1. Leikkaukset hallitsevat nyt kehittyneen kapitalistisen maailman politiikkaa. Vastauksena globaaliin kriisiin, jota kiihdytti suurpankkien keinottelu, lännen hallitsevat luokan ovat valinneet kustannusten sysäämisen työtätekevien ja köyhien niskaan. Julkisten menojen teurastaminen on sitonut maailman hitaaseen kasvuun. Se on kuitenkin antanut myös tilaisuuden ajaa läpi uusia uusliberaaleja ”uudistuksia”, jotka alun perinkin sallivat rahoitusmarkkinoiden toimia vailla valvontaa.

2. Kreikan onneton kohtalo on olla tämän politiikan tärkein koekenttä. Euroalue on juuri sopinut toisesta ”pelastuspaketista” Kreikalle. Sillä pelastetaan lähinnä ranskalaisia ja saksalaisia pankkeja, jotka lainasivat Kreikalle rahan, jonka maa on nyt velkaa. Se tulee näkyviin siinä, että on luotu sulkutili, jolle uudet lainat maksetaan ja jolta pankkien lainasaatavat maksetaan ennen kuin mitään rahaa menee Kreikkaan.

Mielenosoitus harmaata taloutta vastaan ja yhtenäisen työväenliikkeen puolesta 8.4.2011 klo 16:30 Hakaniemen torilla (Hki)

Suomalainen työväenluokka on ajettu kuilun partaalle. Epävarmuus ja työehtojen heikkeneminen jatkuu kiivasta tahtia ammattiyhdistysliikkeen ollessa kykenemätön taistelemaan yhtenäisenä rintamana. Veronkierto, laittoman työvoiman häikäilemätön käyttö sekä vuokratyövoiman lähes orjamainen asema vähentävät entisestään työläisten mahdollisuuksia puolustaa oikeuksiaan.

On aika aloittaa uusi luku suomalaisen työväenliikkeen historiassa, lopettaa keskustelu kestävyysvajeesta ja aloittaa voimakkaampi kamppailu yhteiskunnan valtasuhteiden uudelleenjärjestämiseksi.

Suomalaisen työväenliikkeen on järjestäydyttävä puolustamaan saavutettuja etuja, ennen kuin on liian myöhäistä. Selkärangattomat työntekijöiden oikeuksien polkijat on laitettava vastuuseen teoistaan tuntuvin rangaistuksin. Pätkätyöputkeen joutuneiden on saatava sekä riittävä korvaus epävarmuudesta että vakinaisten edut ja oikeudet.

MIELENOSOITUS LAKKO-OIKEUDEN PUOLESTA JA ELINTARVIKETYÖLÄISTEN TUEKSI
Keskiviikkona 19.5.2010 klo 17.00, Hakaniemen tori, Helsinki

Mielenosoitus lähtee Hakaniemen torilta ja koukkaa työministeriön kautta Elinkeinoelämän keskusliiton eteen. Toivomme kaikkien alojen ammattiosastoja ja kaikkia työläisiä mukaan osoittamaan mieltään.

Suomen elintarviketyöläisten (SEL) lakkorintama pysyi ensimmäisessä lakkoaallossa yhtenäisenä työnantajien härskeistä painostus- ja valehteluyrityksistä huolimatta. Kun lakonmurtaminen ei onnistunut painostuksella pyritään kesäsijaisia saamaan rikkureiksi siirtämällä lakkoa. Vaikka lakko ei ole nyt päällä on tärkeää, että näytämme mitä mieltä olemme painostustoiminnasta laillisia lakkoja vastaan.

1. Maailman talouskriisi jatkuu. Rahoitusjärjestelmään on syötetty valtavia määriä rahaa yrityksenä saada maailmantalous jälleen tasapainoon – 14 biljoonaa dollaria pelastuspaketteihin Yhdysvalloissa, Britanniassa ja euroalueella, 1,4 biljoonaa dollaria uusina pankkilainoina Kiinassa viime vuonna. On silti yhä avoinna, ovatko nämä ponnistukset riittäviä tuottamaan kestävää kasvua. Kehittyneiden maiden talouskasvu pysyy verkkaisena samalla, kun työttömyys jatkaa lisääntymistään. Pelätään, että on kehittymässä uusirahoituskupla, joka keskittyisi nyt Kiinaan. Tämä kriisi on vakavin sitten 30-luvun laman, ja sen taipumus pitkittyä osoittaa kriisin luonteen kumpuavan kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän luonteesta.

Ekonomistit, niin vasemmistolaiset kuin oikeistolaisetkin, puolustavat Keynesiä vastauksena kriisiin. Koska hänen teoriansa eivät juuri muuta kapitalismin perusotetta, eikö vasemmistolaisten olisi aika myöntää hänen heikkoutensa?

”Kaikki ovat suuren taloustieteilijän pauloissa nyt.” Näin kirjoitti Financial Times John Maynard Keynesistä. Ja siltähän se näyttää. Samaa viestiä toistavat USA:n valtiovarainministeri Hank Paulson ja Yhdysvaltain keskuspankin Ben Bernanke yhtäällä ja vasemmistolaiset, kuten Larry Elliot ja Graham Turner toisaalla. Heidän mukaansa Keynes osoitti 30-luvulla, kuinka estää kriisit, ja hänen menetelmänsä voivat toimia nyt.

Viestissä on kuitenkin yksi suuri vika. Keynes ei osoittanut, kuinka 30-luvulla oltaisiin estetty kriisi. Hän kyllä hyökkäsi säälimättä niitä vastaan, joiden mielestä kriisit voitiin ratkaista työläisten elintasoa alentamalla, ja että kriisi kuitenkin oli hintansa väärti, että markkinajärjestelmän pysyi liikkeellä.

Huomasitteko, kuinka vaikea oli löytää ihmisiä, jotka olisivat tunteneet sympatiaa Finnairin lentäjien lakkoa kohtaan? Lentäjät olivat kuulemma ylipalkattuja, itsekkäitä ja vaaransivat yhtiön tulevaisuuden ja muiden työpaikat. Työnantaja sai vapaan kentän esittää, kuinka järkyttynyt ja pahoillaan se oli siitä, ettei sen ehtoihin suostuttu. Ja kahvipöytäkeskusteluissa hyväosaisten lakkoa päiviteltiin.

Kun liityin Socialist Review –ryhmään, Socialist Workers Partyn edeltäjään, vuonna 1961, vastustajamme kutsuivat meitä "valtiokapitalisteiksi". Se ei johtunut siitä, että olisimme kannattaneet valtiokapitalismia (vaikka huhun mukaan yksi jäsenistämme olisikin liittynyt siitä syystä). Se johtui siitä, että me torjuimme käsityksen, että Neuvostoliitto, Kiina ja Itä-Euroopan valtiot olivat jollain tavoin sosialistisia tai työläisvaltioita.

International Socialism Journalin päätoimittaja Chris Harman menehtyi 7. marraskuuta puhematkalla Kairossa. Hän olisi täyttänyt 67 vuotta. Harman oli huomattava hahmo kansainvälisessä liikkeessä ja toimi aiemmin kahteen otteeseen Britannian Socialist Workers Partyn äänenkannattajan, Socialist Workerin, päätoimittajana.